Älä jätä minua kotikatsomo

Älä jätä minua on tylsä high school -komedia. Juoni alkaa siitä, että Berke (Ben Foster) menettää tyttöystävänsä Allisonin (Carmen Electra), joka on high schoolin kaunein tyttö. Allison alkaa heti eron jälkeen hengailla muka-brittiaksenttia puhuvan poikabändin laulajan kanssa. Berke tietysti koettaa voittaa Allisonin takaisin menemällä mukaan Kesäyön unelma -musikaaliin, jossa ex-Allison ja tämän uusi poju näyttelevät. Kuinka ollakaan, Berken elämään astuu uusi tyttö, Berken kaverin sisko (teinitähti Kirsten Dunst), ja loppu on Shakespearen uudelleenkirjoitusta nykynuorisolle…

Älä jätä minua on yhtä uskottava ja mukaansatempaava kuin Barbie-sarjakuvat tai Poliisiopisto-elokuvat. Puujalkavitsit senkun kolisevat, kun muovin makuiset figuurit "näyttelevät". Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin henkilöhahmoihin: pääpari on "normaali", mutta heidän ympärillään häärää monta rasittavaa karikatyyriä. Tekijät eivät tunnu ymmärtävän, että uskomattomuuden ja epäuskottavuuden välillä on selvä ero. Kyllähän tosielämässäkin tapaa uskomattomia persoonia ja pääsee uskomattomien tapahtumien todistajaksi - se ei ole epäuskottavaa. Jos ei muuta, niin tämä elokuva osoittaa epäuskottavan karikatyyrin ja uskomattoman tyypin eron. Karikatyyrit ovat lähinnä vain rasittavia, kun taas uskomattomat tyypit on rakennettu hienovaraisemmin ja niille voi oikeasti nauraa. Tässä ei herkullisen uskomattomia tyyppejä ole: on vain stereotypioita. Vitseille on siis vaikea nauraa - niistä lähinnä kiusaantuu.

Cardigansin hymykuoppaista laulajaa muistuttavassa Kirsten Dunstissa on ihan oikeasti valovoimaa ja potentiaalia. Elokuvan ainoat mukiinmenevät kohtaukset tapahtuvat nimenomaan Dunstin ja Ben Fosterin välillä. Täytyy myöntää, että ne ovat välillä jopa aika herttaisia. Ben Fosterkin on varmasti teinitytöistä söpö, koska hän on monessa kohtaa niin ujo ja hämillään. Muuten näytteleminen on sanalla sanoen kamalaa. Se muistuttaa keinotekoisuudessaan vaikkapa halvalla tehtyä Sweet Valley High -sarjaa tai joitakin käsittämättömiä kökköanimaatioita. Varsinkin Allisonin uusi poikaystävä ja koulun draamaopettaja ovat mauttomia ja pahvinmakuisia hahmoja.

Tämä elokuva kannattaa katsoa vain siinä tapauksessa, että haluaa kasvaa kunnon elokuvakriitikoksi. Miksi? No siksi, että kriitikon arvosteluasteikon ja säälimättömyyden kehittymiselle on olennaista nähdä runsaasti elokuvia spektrin molemmista päistä ja keskeltä. Arvosteluasteikko on valmis, kun huonot ja keskinkertaiset elokuvat enää vain väsyttävät ja surettavat kriitikkoa. Tässä vaiheessa ns. suuren yleisön ja kriitikon maku ovatkin jo ihan eri asia ja yleisö alkaa lukea kriitikon pisteytystä käänteisesti. Loppu hyvin, kaikki hyvin.