Sodankylän elokuvajuhlat 2021: Loppukaneetti


Sodankylän elokuvajuhlien yötön yö on päättynyt tältä vuodelta, mutta viimeisimmät elokuvat ovat katsottavissa festivaalialustan kautta vielä lauantaihin 26.6. asti. Festivaalibloggaajamme Tuomo Marttila ja Sakri Pölönen esittelevät elokuvajuhlien mieleenpainuvimpia elementtejä sekä antavat viime hetken katselusuosituksia.

Yleistä elokuvajuhlista ja vaikuttavimmat teokset

Tuomo: Vuoden 2021 virtuaali-Sodis lähestyi monipuolisuudessaan jo perinteisiä elokuvajuhlia tarjoten harvinaisempia klassikkoja sekä uusinta maailman elokuvaa aina Islannista Japaniin asti. Minulle erityisen mieleenpainuva oli kanadalaisen Denis Côtén uutuus Social Hygiene (Hygiène sociale, 2021), joka toimi heti festivaalin alussa piristävän omaperäisenä teoksena murtautuen asetelmallisuutensa ulkopuollelle. Unenomaiseen tunnelmaan taas pääsi ensimmäistä kertaa näkemäni Rainer Werner Fassbinderin vahvan seksuaalisen latauksen omaavan Querellen (1982) kautta.

Sakri: Hinku takaisin normaaleille elokuvafestivaaleille on kova, mutta paremman puutteessa striimausfestaritkin käyvät, jos tekniikka toimii ja elokuvat ovat kiinnostavia. Onneksi Sodankylä onnistui molemmissa. Itse sain puolivahingossa valittua ohjelmistosta varsin synkeän leffakattauksen, josta erityisesti Elem Klimovin Tule ja katso (1985) jätti lähtemättömän vaikutuksen. 

Omaperäisimmät elokuvat

Tuomo: Omaperäisiä teoksia täynnä olevalla festivaalilla kenties selittämättömimmäksi muodostui rikkaalla esikaupunkialueella työskentelevästä hieroja-hypnotisoijasta kertonut Never Gonna Snow Again (Sniegu juz nigdy nie bedzie, 2020), jossa sekoittuivat uniikilla tavalla luokka-, siirtolaisuus- ja ilmastokysymykset. Oudon vaivaannuttava kokemus oli myös Aleksi Salmenperän ja Jani Volasen uusin lyhytelokuva Poke (2020), jota seuratessa syntyvän suomalaisen myötähäpeän määrä oli sanoinkuvaamattoman suuri.

Sakri: Huikaisevan kaunis unkarilainen satu Son of the White Mare (1981) hyödyntää kaikkia kaksiulotteisen animaation tarjoamia visuaalisia mahdollisuuksia, ja muista animaatioelokuvista sitä voi verrata mielen nyrjäyttävässä psykedeelisyydessään vaikka Belladonna of Sadnessiin (1973) tai The End of Evangelioniin (1997). En rehellisesti sanoen tiedä, mitä puoletkaan tästä vanhoihin kansantaruihin perustuvasta tarinasta oikein tarkoitti.

Näyttelijäsuosikit

Tuomo: Kasvoillaan serbialaiselokuvaa Father (Otac, 2020) kannatteleva Goran Bogdan vakuuttaa lastensa huoltajuudesta sosiaalitoimen kanssa taistelevan ja murtumispisteessä olevan isän roolissa, joka vaikeuksistaan huolimatta puskee aina vain eteenpäin. Uransa parhaimman roolin taas tekee Denis Lavant Claire Denisin ohjauksessa.

Sakri: Maya Bulgakovan päärooli Larisa Šepitkon Siivissä (1966) on valehtelematta yksi parhaita näkemiäni näyttelijäsuorituksia. Se on täydellisen hallittu, mutta tulkinnalle tilaa jättävä, kuten Šepitkon upea elokuva muutenkin. Mainittakoon myös The Honeymoon Killersin (1970) loistavasti yhteen pelaavat murhaajat Shirley Stoler ja Tony Lo Bianco. 

Parhaat rytmit

Tuomo: Näkemistäni elokuvista paras soundtrack oli Sean Durkinin elokuvassa The Nest (2020), jossa sillä kasvatettiin painetta perhedraaman kiristyessä. Musiikilla rockista poppiin oli merkittävä rooli myös itsenäisyyteen murtautuvan keski-ikäisen poikamiehen Fúsin (Gunnar Jónsson) elämässä kauniin pienimuotoisessa islantilaiselokuvassa Virgin Mountain (Fúsi, 2015).

Sakri: Julien Farautin urheiludokumentti The Witches of the Orient (2021) ilahdutti avoimen anakronistisella soundtrackillaan. Voittamattomaksi nousseen Japanin naislentopallojoukkueen matkaa vuoden 1964 Tokion olympialaisiin säestävät muun muassa Grandaddy -indieyhtyeen James Lytlen ja Portisheadin kappaleet. 

Viime hetken suositukset

Tuomo: Paljon upeita elokuvia jäi myös katsomatta, mutta vielä ehtii uppoutua Claire Denisin kauniiseen maskuliinisuuden meditaatioon Beau travail (1999), joka sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista tanssikohtauksista. Ken Loachin britteinsaarten ulkopuollelle seikkaileva tunteikas idealismin murtumisen kuvaus Maa ja vapaus (Land and Freedom, 1995) ansaitsee sekin tulla katsotuksi.

Sakri: Voin itsekin suositella lämpimästi Claire Denisin hypnoottista Beau Travailia (1999). 25. päivään asti lippuja voi ostaa myös Werner Herzogin Kaspar Hauserin tapaukseen (1974) sekä Federico Fellinin Vetelehtijöihin (1953), ohjaajiensa parhaita teoksia molemmat. 

Kirjoittaneet Sakri Pölönen ja Tuomo Marttila



Comments are closed.