Sodankylän elokuvajuhlat 2021: Lahjakas aviopari Larisa Šepitko ja Elem Klimov


Tutkija Lauri Piispanesittelemässä kolmen neuvostoelokuvan sarjassa nähtiin Larisa Šepitkon Siivet (1966) ja Nousu (1977) sekä Elem Klimovin Tule ja katso (1985). Šepitko ja Klimov olivat paitsi Neuvostoliiton uuden aallon tähtiohjaajia niin myös aviopari. He tapasivat elokuvaopintojensa yhteydessä.

Siivet oli Šepitkon toinen ohjaustyö, jonka tuotannon aikaan hän oli vain 28-vuotias. Eksistentiaalisesti sävyttynyt kertomus seuraa Nadežda Petruhinaa (Maija Bulgakova), entistä toisen maailmansodan taistelulentäjää ja nykyistä ammattikoulun rehtoria, joka kokee itsensä vieraantuneeksi sekä ajastaan että monista häneltä vaadituista rooleista. ”Kaikki tapahtuu, mutta millään ei ole merkitystä, ihmisillä tai ilmiöillä”, Petruhina kuvailee tunteitaan eräässä kohtauksessa. Muistoissaan hän palaa kuin huomamattaan takaisin lentokoneen hyttiin, kontrolliin.

Vaikka Nousua pidetäänkin Šepitkon mestariteoksena, oli itselleni Siivet kahdesta tässä ohjelmasarjassa nähdyistä elokuvista vaikuttavampi kokemus. Petruhina on kiehtova päähenkilö, jonka Maija Bulgakovan pienillä eleillä myrskyävästä sisäisestä elämästä vihjaava roolisuoritus tuo eloon. Usein Šepitko antaa kameransa seurata Bulgakovan ajattelevia kasvoja ja jättää katsojan päätettäväksi, kuinka niitä tulisi lukea. Sotaa, ikääntymistä ja koetun menneisyyden muuttumista viralliseksi historiaksi käsittelevä elokuva on hämmästyttävän kypsä ja hienovarainen taidonnäyte nuorelta ohjaajalta

.

Nousu

Nousu on myös sotakertomus, tällä kertaa suoraan lumiseen sodankäyntiin sijoittuva sellainen. Kaksi partisaania, Sotnikov (Boris Plotnikov) ja Rybak (Vladimir Gostjuhin) joutuvat saksalaisten vangeiksi ruoanetsintämatkallaan. Lumisten olosuhteiden rankkuutta korostavan alkupuolen jälkeen tarina saa mystisiä piirteitä, kun sairastuneesta Sotnikovista kuoriutuu universaalin kärsimyksen symboli. Ideologian palon taustalta näkyy jotain tuonpuoleisesta.

Šepitkon kollega ja ystävä Andrei Tarkovksi moitti kirjassaan Vangittu aika Nousua ylikorostetusta tunteellisuudesta ja yksiulotteisuudesta. Elokuva ei olekaan erityisen hienovarainen kärsimyksen kuvauksen tai kristillisen symboliikkansa kanssa, mutta miksi tarvitsisikaan? Boris Plotnikovin kidutetut mutta silti kauniit, ortodoksisia ikoneita muistuttavat kasvot, joiden silmät ovat lakanneet näkemästä maallista todellisuutta, jäävät mieleen vielä pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Larisa Šepitkon ohjaajanura jäi lyhyeksi, sillä hän ehti tehdä vain neljä pitkää elokuvaa ennen kuolemaansa auto-onnettomuudessa 41-vuotiaana. Hänen rajallinen tuotantonsa on muistutus valtavasta, liian aikaisin menetystä lahjakkuudesta.

Tule ja katso

Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, Tule ja katso, Elem Klimovin sodanvastainen mestariteos, jonka näin ensimmäistä kertaa näillä festivaaleilla. Se on pelkästään taiteellisella ja teknisellä tasolla mykistävä suoritus, jonka audiovisuaalisen kerronnan vaikutuksen voi nähdä myöhemmissä sotaelokuvissa ja esimerkiksi Alfonso Cuaronin Ihmisten pojissa (2006). Klimovin maalaama silmittömän pahuuden karnevaali lienee elokuvataiteen lähin kosketus siihen inhimillisen pimeyden sydämeen, jonka espanjalaismestari Francisco de Goya taltioi ”Sodan tuhot” -piirroksiinsa ja niin kutsuttuihin ”Mustiin maalauksiinsa”.

Tule ja katso jäi Elem Klimovin viimeiseksi ohjaustyöksi, sillä hän koki tehneensä jo kaiken, mihin pystyi. Elokuvan nähtyään on helppo ymmärtää, mitä Klimov tarkoitti.



Comments are closed.