Rakkautta & Anarkiaa 2014: Elokuvaviikon päätti mestariteos


Rakkautta & Anarkiaa -festivaali keräsi tänä vuonna yli 60 000 katsojaa. Osallistuin yhteensä 19 näytökseen, ja joukkoon mahtui hetkiä, jotka muistuttivat elokuvataiteen voimasta 3D-pläjäysten ulkopuolella. Festivaalin jälkitunnelmissa hiertääkin vain se, että yllättävän huippusuosion saaneen The Triben liput loppuivat nenäni alta.

Rock-musiikkia ja hiljaisuutta

Aloitusviikonlopun jälkeen palasin saleihin tiistaina 23.9. Lähes tyhjässä Kinopalatsi 1:ssa näytettiin päivänäytöksenä kulttikitaristi Jimi Hendrixin elämään perustuva Jimi: All is by My Side. Lähinnä käsikirjoittajana ja tuottajana ansioituneen John Ridleyn ohjauksessa elokuva jää kauas esimerkiksi aiemman käsikirjoituksen 12 Years a Slave tasosta. Silti pääosaa näyttelleen muusikon André ”André 3000” Benjamin ansiosta autenttinen rock-henki välittyy elokuvasta.

Heti perään tunnelma vaihtui tyystin, kun Kinopalatsi 2:ssa pyöri jälleen harvalle mutta innokkaalle yleisölle venäläinen Test. Alexander Kottin ohjaama elokuva on kertakaikkisen huikea: kaunis, viipyilevä, hauskakin. Kuvaus ja vähäeleinen äänityö on tehty taidolla mutta erityisen kiitettävästi Kott on ohjannut näyttelijöitään. Nuoret näyttelijät viestivät repliikittömästi mutta ilman ilmeilyn ylilyöntejä. Tällaista soisi nykyaikaisen mykkäelokuvan olevan.

Sotaa, tyranneja ja hevosia

Torstain alkuiltapäivästä Andorrassa esitettiin täydelle salille Joshua Oppenheimerin The Look of Silence, jota oli paikalla alustamassa elokuvan leikkaaja Niels Pagh Andersen. Indonesian kommunistivainoista kertovan dokumenttiparin toinen osa on hyvä elokuva, mutta teema ei jo kertaalleen nähtynä samalla tavoin puistata. Lisäksi edeltäjän hirtehisiset elementit ovat poissa: näin jälkimmäinen suhtautuu vakavaan aiheeseensa surumielisemmin, mutta samalla myös perinteisemmin. Elokuvahistoriankirjoituksessa ohjaajan nimeen viitattaneen jatkossakin aiemman The Act of Killing -elokuvan yhteydessä.

Torstaina sai myös ainoan näytöksensä Alejandro Jodorowskyn runollisia allegorioita pursuileva Elämän tanssi. Paikalla Bio Rexissä oli ohjaajan poika, perheen isää esittänyt Brontis Jodorowsky. Kyselytunnillaan hän vastaili avoimesti kysymyksiin isänsä lapsuuteen pohjaavan elokuvan symboliikasta. Näistä herkullisena mainittakoon todellisuuden suhde perheen äidin representaatioon. Ohjaajan äiti oli nuorena haaveillut oopperalaulajan urasta, mutta unelmoinnista oli tehty loppu ja hänet oli alistettu kotirouvaksi. Elokuva esittää kaikki vuorosanansa sopraanona laulavan äidin ”toteutuneessa potentiaalissaan”, sekä nostaa hänet miehensä ikeestä.

Torstai-illan viimeisenä kävin katsomassa Orionissa elokuvan Of Horses and Men, jonka on ohjannut Islannissa teatteriohjaajana tunnettu Benedikt Erlingsson. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta kilpaileva islantilainen nousi sarjan suosikikseni kaikin puolin vetovoimaisen kerrontansa ja nyrjähtäneen huumorinsa vuoksi.

Perjantaina ohjelmassa oli alun perin The Tribe, mutta lippujen loputtua menin sen sijaan katsomaan virolais-georgialaisen yhteistuotannon Tangerines, ”Mandariinit”, jonka on ohjannut georgialainen Zaza Urushadze. Abhasiassa sodan myötä kuihtuvaa virolaisten diasporaa kuvaava, 1990-luvun alkupuolelle sijoittuva arkinen sotadraama on kaunis katsella ja se tuntuu myös ajankohtaiselta. Kysymyksiin vastasi elokuvan jälkeen elokuvan äänisuunnittelija Ivo Felt sekä pääosan näyttelijä Lembit Ulfsak.

Viikonlopun täydeltä kasvutarinoita

Lauantaina laajensin maantieteellisesti Kaukoitään sekä myös animaation puolelle Animoituja unelmia -sarjan elokuvalla Prinsessa Kaguyan taru. Isao Takahatan ohjaus vanhasta japanilaisesta tarusta on herkkä ja maalauksellinen elokuva täynnä hienovaraista huumoria. Pieni käärme elokuvaelämykseen luikerteli kuitenkin korvamadon muodossa: elokuvan tunnuskappale soi koko loppuillan päässä kiusallisena siansaksa-coverina.

Lauantain toinen kasvutarina jäi myös ainoaksi katsomakseni Vielä nuoria -sarjan elokuvaksi. Hyljeksitystä taitelijavanhempien lapsesta kertova italialais-ranskalainen Misunderstood on sanotusti ohjaajalleen Asia Argentolle jossain määrin omaelämänkerrallinen. Elokuva on monilta osin jokseenkin mitäänsanomaton, mutta sen aihe on kylläkin kirpeä. Lisäksi pääosaa näyttelevä 13-vuotias Giulia Salerno suoriutuu hyvin rakkaudetta kasvavana lapsena, kuten myös Charlotte Gainsbourg epävakaana ja jokseenkin narsistisena pianistiäitinä.

Sunnuntaina 28.9. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin  virallisena päätöselokuvana näytettiin Richard Linklaterin ohjaama Boyhood. Elokuva, joka oli saanut lähes kaikissa arvioissaan viisi tähteä on odotetusti hyvä – usein kuitenkin pettymyksen riski lymyilee tällaisen ennakkohehkutuksen liepeissä. Odotukset katossakin olo oli poikkeuksellisen liikuttunut festivaaliyleisön nyyhkiessä, huokaillessa ja antaessa raikuvia ja pitkittyneitä aplodeja elokuvalle ja sen näyttelijävieraalle Ellar Coltranelle. Yhtäaikaisesti suurin ja arkisin kasvutarina ehkä koko elokuvan historiassa saisi kyllä allekirjoittaneeltakin täydet viisi tähteä sekä kliseeksi muodostuneen maininnan ”mestariteos”.

Boyhood oli niin hyvä, että sitä seurannut illan irlantilainen päättäjä, John Michael McDonaghin ohjaama Calvary jäi edeltäjänäytöksensä varjoon. Täytynee katsoa uudestaan tämä kamppailu uskon säilyttämisestä jumalattomassa maailmassa, kun aivoja ei ole juuri ennen tulitettu kolmituntisella eepoksella elämän jumalallisesta uskomattomuudesta.

 



Leave a Reply