Helsinki Cine Aasia 2021: Alkuperäiskansa marginaalissa


Japanin pohjoisella Hokkaidon saarella elää alkuperäiskansa, jonka olemassaolosta harva Japanin ulkopuolella on edes tietoinen.  Helsinki Cine Aasian tämän vuoden ohjelmistossa on tarjolla harvinainen katsaus ainujen kulttuuriin: Takeshi Fukunagan toinen ohjaustyö Ainu Mosir (2020) kertoo 14-vuotiaasta ainupojasta Kantosta (Kanto Shimokura).

Ainut tunnistettiin virallisesti alkuperäiskansana vasta vuonna 2008 ja osakalainen tuttavani kertoi, etteivät edes japanilaiset tiedä paljon alkuperäiskansastaan. Kun kysyin ainuista japanilaiselta opiskelijalta, tämä vastasi, ettei ole varma onko ainuja enää oikeastaan olemassa: hän tarkoitti puhdasta etnistä taustaa, muttei huomioinut kulttuurisen perinnön tärkeyttä.

Ainu Mosir

Suomalaiset ovat lähes yhtä tietämättömiä alueemme alkuperäiskansasta. Historian tunnilla opittiin enemmän Amerikan alkuperäisväestöstä kuin pohjoismaiden ahtaalle ajetuista saamelaisista. Japanin lailla Suomikaan ei ole ratifioinut YK:n Itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta. Kevään aikana Suvi Westin ohjaama dokumenttielokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021) on onneksi lisännyt keskustelua saamelaisten asemasta Suomessa.

Vaikka Ainu Mosir on fiktioelokuva, alun perin hokkaidolainen Fukunaga suunnitteli tarinaa yhdessä paikallisten ainujen kanssa ja amatöörinäyttelijät tähdittävät elokuvaa. Harvoja japanilaisissa elokuvissa esiintyneitä ainuhahmoja ovat yleensä näytelleet japanilaiset, joten tilan antaminen marginalisoidulle kansalle valtavirrassa on tärkeää.

Ulkopuolinen katse on aina vaarallinen vähemmistöjä kuvatessa, kuten jo Robert J. Flahertyn inuitien elämää dokumentoiva elokuva Nanook, pakkasen poika (1922) todisti. Fukunagan tiiviin yhteistyön kuvattavien kohteiden kanssa voi aistia: kyse on nimenomaan tasavertaisesta yhteiselosta, ei stereotyyppien värittämästä fantasiasta.

Hollywoodin lännenelokuvista Valkoiseen peuraan (1952) ja Erämään vankeihin (1971) on alkuperäiskansat pitkin elokuvahistoriaa esitetty maasta riippumatta mystisinä toisina. Erityisen radikaalilta tuntuvatkin Ainu Mosirin hetket, joissa toiseutetaan alkuperäiskansan sijasta valtaväestö. Japanilaiset turistit täyttävät yleensä alkuperäiskansoille jääneet kuvien reuna-alueet, he ovat usein enemmän lavasteita kuin kokonaisvaltaisia hahmoja.

Ainu Mosir

Asiakas Kanton äidin Emin (Emi Shimokura) kaupassa kysyy, onko kauppa ainukauppa ja onko Emi itse ainu, samalla kun tämä tekee perinteisiä käsitöitä. Toisessa kohtauksessa Emin japanin taitoa kehutaan yllättyneesti, vaikka sulauttamispolitiikan vuoksi kaikki elokuvan hahmot puhuvat pääasiassa japania. Katsojanakin kysymykset tuntuvat raivostuttavilta, kun pääsee näkemään vilauksen taistelusta oman kulttuurinsa säilyttämiseksi.

Suvi West avasi oman dokumenttielokuvansa taustaa tiedotteessa: “Meillä saamelaisilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta myös suomalaisilla on oikeus tietää saamelaisista ja tilanteestamme. Tieto lisää ymmärrystä, ja ymmärrys on lähtökohta kahden kansan tasavertaiselle yhteiselolle samassa maassa.”

Tietoa on saatavilla nykyaikana enemmän kuin koskaan, mutta tarvitaan myös halua kuulla. Elokuva ja viihdemedia ovat siinä tärkeitä työkaluja, koska tiedon lisäksi myös tunteet lisäävät ymmärrystä. On sekä oikeus että vastuu oppia kuulemaan marginalisoituja ryhmiä ja kansoja, kuten ainuja ja saamelaisia.



Comments are closed.