Sydäntalvi valkokangas

Talvi kiristyy Minnesotan peräkylillä. Barb (Emma Thompson) matkaa säätä uhmaten järvelle, johon hänellä on kytkös menneisyydestä. Tapahtumat saavat vaarallisen käänteen, kun hän törmää julmaan kidnappaukseen kaukana avusta.

Suomessa kuvattu Sydäntalvi paljastaa suurimman vahvuutensa heti alkuteksteissä. Näyttävän lumiset maisemat metsän ja järvien maastossa toimisivat oivasti taustana synkän inhimillisille teoille. Sääli, sillä teos ei yllä sen puitteiden mahdollistamaan jylhään tunnelmaan.

Seuraava asia, johon katsojan mieli loikkaa, on tarinan piirteiden tuttuus. Talvinen Minnesota, nainen eriskummallisia rikollisia vastaan, hetkittäin brutaali väkivalta: tämähän on kuin Fargo (1996)! Ei lainaamisessa mitään vikaa ole, päinvastoin. Oma visio, vahva sellainen, on kuitenkin välttämättömyys jokaiselle onnistuneelle remixille.

Sydäntalvi on vailla tuota näkemystä. Erityisesti sen huumori on harvaa ja hataraa, siihen pisteeseen asti, että ankarampi, nihilistisempi lähestyminen olisi soljunut parempana pohjavireenä. Rikoksen motiivit jäävät ohuiksi, ja Barbin henkilöhistorian paljastavat takaumat pysäyttelevät tapahtumia jatkuvasti estäen jännityksen kasaantumisen. Muutama laatunäyttelijä ja vaikuttava miljöö eivät pysty peittämään kaikenkattavaa yhdentekevyyttä.

Thompson pystyy huippunäyttelijänä pelastamaan joitakin hetkiä, vaikka täysin väärässä roolissa. Erityisesti pitkä, haahuileva monologi loppupuolella olisi ilman hänen tulkintaansa sietämätön. Tässä muodossa se on vain turha. Arvonsa alapuolelle uskaltautuneen suuruuden seuraamisessa on oma nautintonsa, kuin Tiger Woods pelaamassa minigolfia tai William Blake kirjoittamassa horoskooppeja. Suuren osan ajasta hänellä ei ole kuitenkaan paljoa tehtävää. Parhaimmatkaan näyttelijät eivät välty eleiden ylitekemiseltä ja liiallisen ilmeikkäältä tulkinnalta, kun käsikirjoitus ei tarjoa virikettä kokonaisen hahmon rakentamiseen.

Temaattisesti Sydäntalvi kyntää ärsyttävän tuttuja uria. Höttöiset aforismit periksiantamattomuudesta, tämän suhteutuminen irti päästämiseen ja ripaus vanhemmuusallegoriaa on kuin repäisty halvan käsikirjoitusoppaan sivuilta. Vaikka teos pyrkii tiettyyn moraaliseen harmauteen kidnappaajien kanssa, katsojan sympatiat pysyvät yksiselitteisinä. Masentavinta on, että Barb rajataan normatiivisten perhesuhteiden määrittämäksi avaamatta, kuka hän näiden roolien ulkopuolella on.

Muiden hahmojen kuvitus ei ole ainakaan värikkäämpää. Kidnapattu Leah (Laurel Marsden) ja Barbin aviomies Karl (Cúán Hosty-Blaney) ovat kohtuullisesta ruutuajasta huolimatta hädin tuskin hahmoja. Heidän tarkoituksensa on toimia mausteena suuremmassa tarinassa, mikä on kelvoton tapa rakentaa mitään välittämisen arvoista.

Sydäntalvea on markkinoitu ainakin osin trillerinä, minkä vuoksi sen tekninen hapuilu ja hitaus ovat erityisen vaivaannuttavia. Vaikka premissi itsessään on kiinnostava, käsikirjoitus ei saa kissa ja hiiri -asetelmasta juuri mitään irti. Tätä ei ainakaan helpota se, että hahmot eivät ole riittävän nokkelia päästäkseen yllättämään katsojaa. Ainoat hätkähdykset tulevat heidän älyttömistä ratkaisuistaan, joita on jokunen.

Kun toiminnan liekki hetkittäin leimahtaa, on siinä parhaimmillaan kliinistä, äkillistä raakuutta. Muutamaa sekuntia pidemmät näistä jaksoista, erityisesti finaali, eivät kehityskelpoisista ideoista huolimatta ole lainkaan vakuuttavasti toteutettuja. Tarinan viimeinen käänne on periaatteessa toimiva, mutta informaation takaperoinen rytmitys ja sekava leikkaus pehmentävät siitäkin parhaimman potkun. Tekniseltä puolelta yksittäisen erityismaininnan ansaitsee meikkaus, erityisesti hypotermisen hahmon uskottava rappeutuminen.

Parista elon henkäyksestä huolimatta sydäntalvi paleltuu kuoliaaksi persoonattomaan tarpomiseensa. Elokuvan ei tarvitse olla Fargon veroinen mestariteos onnistuakseen, oman tyylin puute kuitenkin ajaa tämän ilmeisen vertailun ankaraan päivänvaloon. Mainoksena Kolille Sydäntalvi on onnistunut, miinus tietenkin kidnappaus ja väkivalta.