Sorry, Baby valkokangas

Sorry, Baby saapuu Suomessa valkokankaille After the Huntin (2025) vanavedessä. Yhdysvaltalaista yliopistomaailmaa ja seksuaalista välivaltaa käsittelevät elokuvat eroavat toisistaan suuresti otteeltaan, jolla ne lähestyvät aihetta. Kun After the Hunt tarkastelee täydellisten uhrien ja oikeaoppisen tukemisen representaatioita ja ongelmallisuutta näennäisen ulkopuolisesta näkökulmasta, sukeltaa Sorry, Baby syvälle trauman keholliseen kokemukseen ja oikean kielen löytämiseen.

Agnes (Eva Victor) on akateemisella urallaan edennyt yliopisto-opettaja, joka elää traumaattisten kokemuksien kanssa. Parhaan kaverin (Naomi Ackie) vierailu saa hänet tajuamaan, miten maailma hänen ympärillään on mennyt eteenpäin, kun hän on vastentahtoisesti ajautunut urallaan eteenpäin. Sorry, Baby on kokoelma katkelmista vuosien varrelta, jolloin seksuaalisen väkivallan aiheuttama trauma yllättäen palaa mieleen. Se on kohtaamisia tuntemattomien ja tuttujen henkilöiden kanssa, jotka muokkaavat Agnesin käsityksiä tapahtuneesta ja itsestään.

Esikoisohjauksensa tekevä Eva Victor kohtaa vaikean aihepiirin itsevarmalla otteella. Seksuaalista väkivaltaa kuvaavat kohtaukset kieltäytyvät toistamasta tuttuja kuvia luomalla oman elokuvallisen kielensä. Suorapuheinen kertomus illan tapahtumista ei käänny poispäin, mutta se keskittyy trauman mukanaan tuomaan keholliseen kokemukseen, ei itse rikokseen. Harvinaisen kauniisti ja lämpimän myötätunnon kautta Victor tuo Agnesin elekielen osaksi elokuvan kuvallista maailmaa. Se on välähdyksiä menneestä, paniikkikohtauksia autossa sekä kuvajaisten ja äänien pelkoa omassa asunnossa. Trauma on kuin kummitus, joka seuraa Agnesia kaikkialle.

Hellävarainen huumori käärii Agnesin tarinan lämpimään syleilyyn. Kohtaamiset tuntemattomien ja tuttujen ihmisten kanssa ovat yleensä täynnä ymmärrystä, vaikka yhteisiä sanoja ei aina löydy. Esimerkiksi Agnesin juryhaastattelu on täynnä melankolista huumoria ja on vaikea tietää, minne päin keskustelu kallistuu. Sorry, Baby tuntuu olevan sukua Gillian Robespierren abortista kertovalle romanttiselle komedialle Obvious Child (2014) tai Jennifer Foxin lapsuuden hyväksikäyttömuistelmateokselle The Tale (2018), joissa päähenkilöt pyrkivät sanallistamaan omat kokemuksensa, joista yleensä vaietaan.

Agnesilla on vaikeuksia löytää oikeanlaista kieltä tai määritelmää kokemuksilleen. Vaikka hän voi suorasanaisesti kertoa, mitä hän on kokenut, muuttaa se muotoaan, kun kyse on kirjallisista kanteluista, lääketieteellisistä raporteista tai kyselylomakkeista. Laki tai lääketieteelliset tekstit eivät pysty kuvailemaan monimutkaisia tuntemuksia, joita tapahtumat Agnesissa herättävät. Kirjallisuuden kurssien vetäminen yliopistolla antaa hänelle uudenlaisen kielen käsitellä omaa kokemusta ja nähdä se ulkopuolisten silmin.

Sorry, Babyssa näkyy häivähdyksiä Kelly Reichartin visualisesta tarinankerronnasta ja Nicole Holofcenerin melankolisesta huumorista, vaikka lopputulos on hyvin omaleimainen. Elokuvan hienovarainen ote yhdistettynä hellään huumoriin on harvinainen yhdistelmä ja tuo uudenlaisen näkökulman valkokankailta jo tuttuun aiheeseen. Sorry, Baby on yksi kiinnostavimmista debyyttiohjauksia viime vuosilta sitten Celine Songin Past Livesin (2023). Eva Victorin pieni elokuva on hiomaton helmi, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.