Sidottu valkokangas

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Yhdysvalloissa on tuotettu runsaasti manipuloituun muistiin, valeidentiteetteihin, harhaiseen havaintomaailmaan ja muihin tietoteoreettisiin ongelmakenttiin kiinnittyviä elokuvia. Lajityypin onnistuneimpiin kuuluu mm. Peter Weirin The Truman Show (1998) David Fincherin Fight Club (1999), Christopher Nolanin Memento (2000) sekä Charlie Kaufmanin käsikirjoittamat, pääkopan koluamiseen keskittyvät kertomukset. Vaihtoehtoisilla todellisuudentasoilla liikkuvat modernit kummitustarinat niveltyvät osaksi tätä genreä varsinkin silloin, kun yliluonnollinen aines liitetään temaattisesti esimerkiksi päähenkilön uniin tai mielisairauteen. David Lynchin painajaiskuvaelmat, M. Night Shyamalanin Kuudes aisti (1999) ja Alejandro Amenábarin The Others (2001) toimivat hyvin ja luovat sisäisesti johdonmukaisen maailman.

John Mayburyn Sidottu (The Jacket, 2005) jatkaa psyyken penkomisen perinnettä köykäisin eväin, nälkiintyy ja väsähtää kesken matkan. Alkutilanne muistuttaa Jonathan Demmen uutta versiota Mantsurian kandidaatista (2004): Persianlahden sodassa päähän haavoittunut Jack Starks (Adrien Brody) menettää muistinsa ja joutuu viattomana syytetyksi poliisin murhasta. Hänet suljetaan vankimielisairaalaan, jossa tohtori Thomas Becker (Kris Kristofferson) hoitaa häntä kummallisessa eristyskaapissa. Eristyksissä Jackin aivoihin suihkuaa kadotettuja muistikuvia sotaa edeltäneeltä ajalta, mutta pian hän alkaa nähdä näkyjä myös tulevaisuudesta, vuodesta 2007. Hän saa tietää kuolevansa uutena vuotena 1993, neljän päivän kuluttua elokuvan varsinaisesta nyt-hetkestä. Eristyskaapin avulla Jack ryhtyy pitämään yhteyttä tulevaisuuteen ja erityisesti Jackie-nimiseen nuoreen naiseen (Keira Knightley), jonka hän oli tavannut sodan jälkeen tämän ollessa pikkutyttö. Parivaljakko ottaa tehtäväkseen selvittää, miten Jack kuoli.

Teinipoikien kiusaksi juonen voisi paljastaa kokonaankin, sillä kyseessä on turha ja lattea jännityselokuva. Pahiten Sidottua hiertää epäjohdonmukaisen käsikirjoituksen pakkopaita. Retrogradisen amnesian on määrä selittää Jackin juurettomuus ja identiteetittömyys, mutta aika ajoin hän muistaa asioita, joita hänen ei logiikan nimissä pitäisi muistaa. Ja vaikka hän ei voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa, hän onnistuu muuttamaan ystävänsä Jackien ja tämän äidin elämän. Tarpeettoman onnellinen ja pahasti ontuva loppuratkaisu voi toki mennä ironian piikkiin, mutta lieventäväksi asianhaaraksi siitä ei ole. Tekijät ovat erehtyneet kikkailemaan taitamattomasti aika- ja todellisuustasoilla. Sidottu kompastuu siis omiin yhteen sidottuihin kengännauhoihinsa. Identiteettitutkielmana elokuva jää toivottoman pinnalliseksi ja kaavamaiseksi. Sidottu tosin näyttää ja kuulostaa tyylikkäältä. Millennium-angsti ei ihme kyllä tunnu kuluneelta, ja etenkin psykedeeliset eristyskaappiotokset ryöpsähtävät katsojan silmille vaikuttavasti. Adrien Brodyn näköinen mies sopii hyvin sairaalloisen kummajaisen rooliin, ja Kris Kristofferson mulkoilee alta kulmain karismaattisesti kuin Charlie Manson. Mielisairaalamiljööseen on sommiteltu monia intensiivisiä kohtauksia, joissa sekä kuvausryhmän että näyttelijöiden taidot pääsevät oikeuksiinsa. Harmi vain, että kontaten kustu käsikirjoitus pilaa kaiken ja potentiaali valuu hukkaan. Elokuva yrittää ratsastaa yhden Hollywood-muotivirtauksen kantoaallolla, muttei jaksa pysytellä kunniakkaiden edeltäjiensä kyydissä.