Postimies Pate -elokuva valkokangas

Postimies Pate on viihdyttänyt lapsia 1980-luvulta lähtien nimeään kantavassa tv-sarjassa. Kuvitteellisessa Viherlaaksossa lempeä postimies on ratkonut monenlaisia asioita uskollisen Jessi-kissansa kanssa. Englantilaisen maalaiskylän kuvauksessa on ripaus maalaisidyllin romantisointia ja nostalgiaa, hieman samaan tapaan kuin suositussa aikuisten draamasarjassa Sydämen asialla. Eikä Postimies Paten viehätys ole vuosien saatossa kadonnut, vaikka perinteinen nukeilla tehty stop&motion -animaatio on tällä vuosituhannella korvautunut tietokoneanimaatiolla.

Suositun sarjan elokuvaversiota kohtaan onkin ollut suuret odotukset. Siksi onkin harmillista, että Postimies Pate -elokuva on yksi heikoimmista lastenanimaatioista pitkiin aikoihin. Syynä ei ole kliininen tietokoneanimaatio vaan surkea käsikirjoitus, joka kohderyhmää eli 3–5-vuotiaita ajatellen on silkkaa dadaa.

Paten on tarkoitus viedä vaimonsa häämatkalle Italiaan erikoislähettipalvelusta maksettavalla vuosibonuksella. Firman uusi saneerausjohtaja kuitenkin peruttaa bonukset ja aikoo korvata ihmiset roboteilla tehokkuuden nimissä. Niinpä Pate tarttuu oljenkorteen ja osallistuu television laulukilpailuun, jonka palkintona on matka Italiaan.

Päiväkoti-ikäiset tuskin ymmärtävät mitään tarinasta, joka on kuin huonosta aikuisten scifi-draamasta. Näin osoitteettomaan käsikirjoitukseen törmää lastenelokuvissa harvoin. Käsitellyt teemat laulukilpailuineen, työnelämän tehostamisineen ja teknologiahaihatuksineen eivät mitenkään avaudu alle kouluikäisille. Koekatsojana ollut kuusivuotias oli täysin ymmällään tarinasta, johon ei kokenut olevan minkäänlaista samaistumispintaa. Elokuvan seuraamisesta tuli kokeneellekin lapsikatsojalle nopeasti pitkäveteistä puuhaa.

Koska tarina pyyhkii yli lasten ymmärryksen, kohderyhmä on yritetty saada mukaan turhalla ja tarpeettomalla mekastuksella. Komiikka kuitenkin puuttuu. Kompastelut, ympäriinsä lentelyt ja päin seinää menemiset eivät ole hauskoja, jos niissä ei ole koomista asiayhteyttä. Tämän huomaa lapsikin, toisin kuin käsikirjoittajat.

Ilman samaistumispintaa ja tarvittavaa komiikkaa elokuvan sinänsä kannatettava arvomaailma jää tyystin sivuseikaksi. Asioita käsitellään kohderyhmän kannalta väärin keinoin. Tarina saattaisi toimia kouluikäisille, mutta he eivät ole enää siinä iässä, jossa katsotaan Patea.