Maria valkokangas

Maria Schneider (Anamaria Vartolomei) murtautuu elokuva-alalle isänsä jalanjäljissä, enemmän pakosta kuin halusta. Arvostettu ohjaaja Bernardo Bertolucci palkkaa kokemattoman yhdeksäntoistavuotiaan naispääosaan eroottiseen taide-elokuvaan Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972). Kuvauksissa tapahtuu seksuaalinen väkivallanteko, joka värittää Schneiderin tulevan uran, ja elämän.

Tämän tarinan monet elokuvan ystävät tuntevat paremmin kuin haluaisivat. Onkin valitettavaa, että Marian totuus, elokuva Schneiderin elämästä, keskittyy lähes yksinomaan Viimeiseen tangoon ja sitä pian seuranneisiin vuosiin. Elokuva rakentaa Schneiderin kulkeutumisen elokuviin ja mitä siitä seuraa tragediana, jonka fatalismia ei ainakaan vähennä poptähti Benjamin Biolayn teatraalinen musiikki. Tarinan tunteva katsoja odottaa passiivisesti, milloin Marian maailma järkkyy; sille vieras saa katsomisesta jokseenkin saman verran informaatiota kuin Wikipediasta.

Kokemuksessa on kuitenkin tätä enemmän syvyyttä. Yhdellä adjektiivilla kuvailtuna Marian totuus on raskas. Sen aihe on kipeä, tarina masentava, pääroolisuoritus intensiivinen ja tapa vyöryttää vastoinkäymisiä uuvuttava. Investoitui elokuvaan tai ei, sen jälkeen ainakin tuntee tehneensä jotain. Erityisesti Vartolomein suoritus herättää kunnioitusta. Marian siirtymä epävarmasta teinistä elämän kovuuden tuntevaksi ammattilaiseksi tuo elokuvalle elintärkeää uskottavuutta.

Elokuvan, varsinkin niin tunnistettavan elokuvan kuin Viimeinen tango Pariisissa uudelleenlavastaminen on äärimmäistä tarkkuutta vaativa operaatio. Tältä osin Marian totuus on vaihteleva suoritus. Puitteet, kuten keskeinen vuokrahuoneisto, on toteutettu osuvasti. Maistiainen alkuperäisteoksen upeasti valaistuista ruskean sävyistä yhdistettynä vähemmän tyyliteltyyn kuvauspaikan ilmeeseen toimii muunakin kuin pastissina. Hyveistä huolimatta jakso on ontto. Se tuntuu roolileikiltä, joka ei uskaltaudu purkamaan myyttiä. Kuvausryhmä tehdään syyllisiksi, mutta tämä itsestäänselvyys ei ole riittävä peruste osion hallitsevalle roolille.

Sitten on Matt Dillonin suoritus Marlon Brandona. Ongelma ikonin tulkinnassa on, että siitä jää usein puuttumaan alkuperäisen erityinen särmä. Tämä ei olisi ongelma, jos Dillon tyytyisi olemaan oma versionsa Brandosta. Yksi onnistuneimpia esimerkkejä tästä on Michael Fassbenderin fantastinen tulkinta Steve Jobsin (2015) nimikkohenkilöstä. Fassbender on sanonut, että hän valitsi olla imitoimatta Jobsia. Dillon taas paneutuu yksityiskohtiin. Vaikka leuan asento ja otsa ovat oikeanlaiset, kokonaisuus on varsinkin äänen osalta epäuskottava. Jos tavoittelee tarkkaa kopiota ikonista, on se saatava täysin kohdilleen. Lähestyminen, enemmän kuin suoritus, ansaitsee tässä tapauksessa kritiikkiä.

Huomaan käyttäneeni tästä arvostelusta suuremman osan kuin haluaisin Marian totuuden vertaamiseen Viimeiseen tangoon. Toisaalta näin sen ehkä täytyy olla, sillä se sitoo sankarinsa liian tiukasti tuohon yhteen kamalaan hetkeen. Teatterista poistuessa tuntuu, että elokuvahistorian pahamaineisin hyväksikäyttötapaus on taas tehty sensaatioksi, joskin tahattomasti.

Silti, teoksen puutteet tuntuvat monilta osin ymmärrettäviltä. En vilpittömästi tiedä, millainen elokuva Maria Schneiderin elämästä olisi mielekäs. Silti vaikeneminen olisi kaikista huonoin vaihtoehto. Elokuvataiteen naisvihamielisestä, väkivaltaisesta historiasta ei vielä ole tehty aiheen arvoista teosta, vaikka Me Too:n jälkeisenä aikana ongelmat on tuotu laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yleisemmin taide- ja kulttuurikentän osalta ainakin Tár (2022) seisoo suurenmoisena osoituksena siitä, että näitä haastavia aiheita voi tulkita taiteellisesti ja rohkeasti.

Marian totuus on turhauttava, raskas, toisinaan taitava tuotos. Sen maalaama kuva jää puutteelliseksi, varmasti osin tarkoituksellisesti. Silti tämän vaillinaisuuden lopullista syytä jää kaivelemaan päänahastaan niin kauan kuin elokuvaa jaksaa miettiä. Mikä ei ole aivan valtavan pitkään.