L'Atalante valkokangas

Jean Vigo ennätti tehdä lyhyen ohjaajanuransa aikana laskutavasta riippuen joko yhden tai kaksi pitkää elokuvaa. Siitä huolimatta 29-vuotiaana kuolleen ohjaajan etenkin viimeiseksi jäänyttä työtä L’Atalante (1934) on useaan otteeseen tituleerattu yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista ja esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on nostanut sen omien suosikkiensa joukkoon. Hän on sanonut, että Vigo lähtee proosasta mutta saavuttaa runouden ja että L’Atalantessa yhdistyy sopusointuisesti elokuvan kaksi suurta suuntausta, realistinen ja esteettinen lähestymistapa, mihin vain harvat ovat kyenneet.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Siinä kuvataan vastavihityn parin avioelämän kulkua karkealla ja arkisella jokilaivalla, jossa ei ole tilaa ylimääräisille huvituksille. Nuoripari kokee ensirakastumisen riemut, naisen kyllästymisen koruttomaan elämään ja lopulta, kun ulkopuolisella maailmalla ei olekaan mitään tarjottavanaan, toistensa hyväksymisen ja onnellisuuden. Suuressa osassa on myös laivalla toimiva ikääntynyt Ukko-Jules, joka on maailmoja nähnyt merimies.

L’Atalante on kaunis elokuva niin tarinaltaan kuin kuvallisesti. Se ei pidä sisällään kovinkaan moniulotteisia aineksia, mutta vastapainoksi sen ihmiskuvaus on hyvin intensiivistä. Sama pätee visuaaliseen antiin. Melko pelkistetyt kuvat, joihin sekoittuu ajoittain unenomaisuutta, ovat itsessään kauniita. Parhaana esimerkkinä toimii ehkä vastavihityn vaimon kävely sumuisessa yössä jokilaivan kannella. Melko vähäisistä toiminnallisista piirteistä johtuen elokuva tosin saattaa tuntua joistakin nykykatsojista hieman tylsähköltä, mutta jos jaksaa olla kärsivällinen, niin sillä saattaa olla paljon tarjottavanaan.

Vigon elokuvien vaikutuksen voi nähdä myöhäisempien elokuvantekijöiden töissä. Truffaut’n 400 kepposen loppukohtaus on lähes suoraan napattu L’Atalanten eräistä merenrantakuvista, musiikin käytössä voi nähdä samoja piirteitä Jean-Pierre Jeunet’n elokuvien kanssa ja Michel Simonin riemukkaasta näyttelijäntyöstä karkeana, mutta yllätyksellisenä Ukko-Julesina, tulee mieleen Federico Fellinin 1950-luvun töiden naispäähenkilö Giulietta Masina. Molempien näyttelemisessä on samaa ilmeikkyyttä, joka pitää sisällään yksinäisyyttä ja iloa. Heissä yhdistyy samaan aikaan humaanisuus, karkeus, naiivius ja iloisuus.

L’Atalante ei ole vanhentunut vuosikymmenten varrella. Sen teemat ovat ikiaikaisia, kuvallinen anti rikasta ja teknisessä mielessä, esimerkiksi näyttelijöiden osalta, se on omaa aikaansa edellä – tai kuten Truffaut on sanonut: "Mielestäni Vigolla olisi ollut suurempi syy olla tyytyväinen itseensä kuin aikansa muilla ohjaajilla, koska hän on onnistunut paremmin kuin kukaan heistä kuvaamaan erilaisia todellisuuksia, asioita, miljöitä, henkilöhahmoja ja tunteita sekä varsinkin fyysistä todellisuutta."

Alkukuvana nähtävä kymmenminuuttinen Taris (1931) on lähinnä kuriositeettina kiinnostava lyhytelokuva Vigon varhaistuotannosta.