Akira valkokangas

Harva japanilainen animaatioelokuva elää yhtä merkittävässä asemassa kuin Katsuhiro Ôtomon vuoden 1988 kyberpunkklassikko Akira. Aikakauden standardeilla ennenäkemätön tuotanto oli ruutitynnyri, joka räjäytti animen ovet kansainvälisille markkinoille. Yhdysvalloissa elokuva iskeytyi osaksi kovassa murroksessa ollutta animaatiokenttää käynnistäen 1990-luvulla maassa vallinneen anime-buumin.

Vuoden 2019 Tokioon sijoittuva groteski ja verevä dystopiakuvaus jäi Suomessa aikanaan muutamaa festivaalinäytöstä lukuun ottamatta videopuolen ihmeeksi. Cinema Mondo onkin tehnyt merkittävän kulttuuriteon tuomalla animaatioklassikon suuren yleisön nähtäväksi. Viikon mittaisella teatterikierroksella Akira on mahdollisuus päästä katsomaan isolta kankaalta restauroituna 4K-versiona.

Akira oli merkittävä kulmakivi Japanin animaatiohistoriassa. Ôtomon kirjoittamaan mangasarjaan pohjautuva elokuva oli teknisesti kunnianhimoinen tapaus, jonka visuaalinen jälki on huumaavaa katsottavaa vielä tänäkin päivänä. Korkeampi kuvataajuus ja digitaaliset työkalut mahdollistivat sulavaliikkeisen animaatiolinjan, joka kuplii spektaakkelimaisen ilmaisun kehdossa. Loppupuolen ikoninen, ruumiskauhun rajapintoja rujosti venyttävä, muodonmuutoskohtaus jätti jälkensä lukuisiin aikakauden nuoriin elokuvatekijöihin.

Elokuva kertoo tarinan kahdesta teini-ikäisestä moottoripyöräjengiläisestä, jotka kietoutuvat mukaan hallituksen salaiseen ihmiskokeeseen sekä voimakkaaseen joukkotuhovälineeseen, joka kantaa nimeä Akira. Pintatasolla elokuva on kasauma kasariajan poikamaisia kyberpunkelementtejä metamorfooseineen, teknofuturistisine maailmoineen ja hyperväkivaltaisine kuvastoineen. Muodon takaa paljastuu kuitenkin rikas ja moniulotteinen kertomus ydinpommien jättämistä traumoista ja kaiken alleen tuhoavasta raivosta.

Akiran apokalyptinen todellisuus toimii sekä vastineena länsimaisille supersankarimyyteille että myös laajempana varoituksena nopeasti repeytyvästä yhteiskunnasta. Kohtalokas räjähdys käynnistyy tällä kertaa maan sisältä, jossa korruptoituneet valtarakennelmat, militaarinen päätösvalta ja epähumaani tiedepolitiikka kasaavat ruutitynnyriä, joka vain odottaa kipinäänsä. Supervoimainen yli-ihminen ei näyttäydy kiiltokuvamaisena ihmiskunnan pelastajana vaan myrkyllisen maskuliinisuuden kollaasina, jolle tuhoaminen ja väkivalta ovat ainoita keinoja asemoida paikkansa.

Lukuisten japanilaisten animaatioiden tavoin elokuvassa kimpoilee otanta toisiinsa linkittyviä aiheaukioita ja teemapohjia. Sen ytimestä voi kuitenkin löytää heijastepinnan siihen todellisuuteen, mikä käynnistyi Japanissa toisen maailman sodan jälkeen.

Akiran kylmäävä sanoma resonoi vahvasti vielä tänäkin päivänä. Tavalla tai toisella ihmiskunnan saadessa haltuunsa luomis- ja tuhovoiman avaimet on se samalla myös viimeiset päivänsä lukenut. Visuaalisesti huumaava ja sisällöltään monisäikeinen mestariteos ei ole menettänyt vaikuttavuuttaan yli 30 vuoden aikana.