Ruotsista saatiin viime vuonna meidän suomalaistenkin ihmeteltäviksi laadukkaita nuorille aikuisille suunnattuja elokuvia. Rakkaan länsinaapurin ja ikuisen vihollisen Oscar-ehdokas Så som i himmelen – Niin kuin taivaassa (2004) ja muuten vaan parhaaksi valittu Masjävlar – Takaisin maalle (2004) ovat piesseet kaikki suomalaisten vastaavat viritelmät mennen tullen. Siinä kun suomalaiset nuorten aikuisten elokuvat keskittyvät sinkkukulttuuriin, lapsenteon vaikeuksiin tai muihin kaupunkilaisen elämän ikuisuusongelmiin, kääntävät ruotsalaiset katseensa rohkeasti takaisin sinne, mistä suomalaisessa kaupunkilaiskulttuurissa vielä visusti vaietaan: omaan menneisyyteemme maalle.

Puhtaan ja viattoman maalaismaiseman tenho pitää kuitenkin otteessaan visusti vielä viidennen polven kaupunkilaisiakin, vai miten muuten selitetään se, että joka kesäviikonloppu puolet Suomesta pakkaa itsensä autoon ja lähtee nelostien ruuhkista huolimatta landelle. Viime vuoden ruotsalaiset hittielokuvat pukevat kuviksi ja sanoiksi kaiken sen, mitä nuoret suomalaiset pyrkivät viimeiseen asti häpeissään kätkemään: kaikesta (teko)urbaanisuudestamme huolimatta maalta me olemme kaikki tulleet, jos nyt emme ihan itse, niin ainakin vanhempamme.

Suomalaisistakin sentään Markku Pölönen, maanviljelijän poika Enosta, kuvaa rohkeasti nostalgista maalaismaailmaa. Pölösen elokuvat ovat onnistuneita maaseudun kuvaajia, mutta kaikesta koskettavuudestaan huolimatta ne jättävät ainakin allekirjoittaneen kylmäksi. Syykin on selvä, sillä niiden maailma on liian kaukana nuoren kaupunkilaisen kokemusmaailmasta. Päähenkilökin saattaa olla jo vähän turhan eksentrinen tai hullu normaalin ihmisen makuun ja kun musiikkina soi vielä tango tai Badding, ovat maalta karanneet vanhemmat kenties parempi kohderyhmä Pölösen nostalgialle. Ruotsalaiset ohittavat nämä ongelmat keskittymällä kolmekymppisten kaupunkilaisten tyhjyyden tunteeseen ja turhautumiseen, jolloin elokuvia eniten katsovat ikäluokatkin saavat kenties enemmän irti maalle paluun nostalgisuudesta.

Itse termi nostalgia juontaa juurensa kreikan sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska). Niin Takaisin maalle kuin Niin kuin taivaassa käsittelevät urallaan menestyneen ihmisen paluuta alkujuurilleen, lapsuuden kadotettuun maisemaan, joka ei välttämättä ole edes ollut onnellinen. Kuitenkin nämä ihmiset löytävät jotain puhdasta ja arvokasta pienten kylien maalaismiljööstä ja omasta menneisyydestään, mutta maalle paluuseen sisältyy sananmukaisesti aina myös tuskaa. Elokuvat eivät kaunistele ruotsalaista maalaiskulttuuria, vaan esittävät sen iloineen ja suruineen juuri niin ongelmallisena kuin se on. Henkilöhahmot ovat juuri sopivan eksentrisiä, mutta kuitenkin ah, niin rakastettavan tavallisia. Samastumiskohteita on tarjolla jokaiselle, ja jos nyt ei itseään tunnista, niin ainakin se yksi raivopää juoppo tai tekopyhä valittaja muistuttaa kovasti vaikkapa Pertti-setää, joka vielä metsästää ja viljelee maatakin. Elokuvissa uskalletaan nauraa niin itselle kuin muillekin, mutta parhaiten ehkä nauretaan kuitenkin niille junttituttaville, jotka ovat maalle jääneet.

Tiina Forsberg

© Film-O-Holic.com 14.07.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -