| Filtteri
Käänteinen illuusio
Hollywoodin
kulta-aikaan luotiin elokuvalle kertojan
häivyttävä tyyli. Kamera liikkui
sujuvasti, eivätkä näyttelijät
tuntuneet olevan tietoisia kameran
olemassaolosta. Syntyi illuusio siitä,
että me katselemme eräänlaista
fiktiivistä todellisuutta. Tämä sama
kuvitelma on yhä voimissaan: kun
matkaamme hobittien mukana Mordoriin
tuhoamaan mahtisormusta, voimme vain
hämmästellä kuinka todellinen
illuusio on. Tällainen illuusio pitää
sisällään sopimuksen siitä, että
haluamme uskoa siihen ainakin hetken
verran. Oikeastihan me tiedämme, että
kaikki on tarua. Sormusten saagan
ohjaajalla Peter Jacksonilla on
sormensa pelissä myös erään
toisenlaisen audiovisuaalisen illuusion
kanssa.
Illuusion
valkokankaan tapahtumien todellisuudesta
ei tarvitse syntyä ilmaisun sujuvuuden
kautta. Itse asiassa aivan
päinvastainen – dokumentaarisuutta
jäljittelevä – ilmaisu saattaa
tuntua aidommalta. Fiktio saattaa
jäljitellä uutismaista ilmaisua
esimerkiksi käsivarakameran
käytöllä. Tämä on ollut varsin
yleistä tv-sarjoissa sen jälkeen kun NYPD-Blue
lanseerasi tyylin. Mutta tällöinkin
katsoja tietää vielä seuraavansa
turvallista fiktiota. Vain tyyli
jäljittelee dokumentaarisuutta.
Viime aikoina on
yleistynyt eräänlainen
fiktiodokumenttigenre. Siinä
fiktiivinen tarina on puettu dokumentin
muotoon. Muutaman vuoden takainen
yllätyshitti Blair Witch Project jäljitteli
kotivideoilmaisua. Juuri elokuvan
autenttisuus oli syynä sen
suursuosioon. Katsoja ei aina voinut
olla varma mistä on kyse.
Tämän genren
ylittämättömin suoritus on kuitenkin
Peter Jacksonin ohjaama Forgotten
Silver vuodelta 1995. Se kertoo
suvereenilla pieteetillä
uusiseelantilaisen elokuvapioneeri Colin
McKenzien tarinan. Kuin puolivahingossa
tämä auteur tuntuu keksivän lähes
kaikki elokuvan innovaatiot, aina
kamera-ajosta värifilmiin. Ainakin
joihinkin katsojiin Forgotten
Silver tuntui uppoavan aitona
dokumenttina. Illuusiota tehosti
kuuluisien elokuvaihmisten esiintyminen
"dokumentissa"; esimerkiksi
Leonard Maltin ja Sam Neill
laskettelivat haastatteluissa
McKenzietä ylistäviä korulauseita. Forgotten
Silverin huikea visio huipentuu
McKenzien Salomo-elokuvan uudelleen
restauroidun version Hollywood
ensi-iltaan.
Fiktiodokumentin
ensimmäisiä taidonnäytteitä oli
1990-luvun alussa tehty belgialainen Man
Bites Dog, jossa kuvausryhmä
seurasi sarjamurhaajan arkipäivää.
Mustalla huumorilla terästetty keitos
herätti aikoinaan ristiriitaisia
tunteita niin katsojissa kuin
kriitikoissakin. Samaa ideaa
hyödyntää tänä keväänä
vuokraamoihin ilmestynyt englantilainen The
Last Horror Movie. Se on varsin
tyhjäpäiväinen ja ärsyttävä
sarjamurhaajakuvaus, jossa
leikitellään ajatuksella, että videon
vuokraaja on itse murhaajan seuraava
kohde. Elokuva ei yllä lähellekään
esikuvansa tasoa. Tarkistin kuitenkin
ulko-oven lukituksen ennen nukkumaan
menoa.
Toinen uutuus on
amerikkalainen Interview with the
Assassin, jossa leikitellään
amerikkalaisten
suosikkisalaliittoparanoialla. Siinä
nimittäin haastatellaan oletettua JFK:n
murhaajaa. Vaikka elokuva onkin kahdesta
uutuudesta huomattavasti
mielenkiintoisempi, ei voi välttyä
ajatukselta, että fiktiodokumentti on
varsin kertakäyttöinen genre. Jutut
vaikuttavat jo väljähtyneiltä, eikä
illuusioon enää usko, siis
käänteiseen illuusioon.
Onnimanni Liukkonen |
