| Filtteri
Helmiä sioille –
vai pelkkää rehua?
Viime vuosien ajan on
tiedostavissa ja
pseudo-intellektuelleissa media- ja
elokuvakritiikkipiireissä ollut
trendinä haukkua suurin osa
amerikkalaistuotannoista, tulivat ne
sitten elokuviin tai televisioon.
Brittiläisiä (lue: eurooppalaisia)
tuottaja- ja käsikirjoittajavirtuooseja
sen sijaan kehutaan mennen tullen, koska
hehän tekevät juuri sitä tärkeätä
ja laadukasta työtä: luovat sarjoja ja
elokuvia lähinnä
klassikkokirjallisuuden ja
teatteritekstien pohjalta. Amerikassa
sen sijaan luotetaan uusiin ja
muodikkaisiin ideoihin – tai tehdään
reilusti re-make-tuotantoja.
Kaikki tehdään kuitenkin suomalaiseen
makuun liian isolla budjetilla, liian
tunnetuilla tähtinäyttelijöillä ja
ylipäätänsä liian isoa meteliä
pitäen. Joidenkin mielestä
Hollywoodissa ei ole tehty yhtään
"aidosti" laadukasta elokuvaa
1970-luvun jälkeen.
Voidaan puhua
asennevammasta, katsantokannasta tai
ylitarjonnasta – olennaisinta
kuitenkin mediatuotteista ja erityisesti
elokuvista puhuttaessa on laatu sekä
kysynnän ja tarjonnan laki.
Brittiläiset elokuva- ja tv-tuottajat
sekä käsikirjoittajat luottavat
ensimmäiseen, amerikkalaiset lähinnä
jälkimmäiseen. Se on sitten taas
makuasia kummanlaisesta viihteestä
tykkää: klassikkoteksteihin ja
kärsimyksellisiin
alkuperäiskäsikirjoituksiin
pohjautuvista brittituotannoista vai
isommalla volyymillä ja
jättibudjetilla tuotetuista, kuukauden
tähtikäsikirjoittajan tehtailemista
muodikkaista blockbustereista.
Slaavilaisen
masentuneisuuteen ja mustaan huumoriin
taipuvaisen mielenlaadun omaavana
kannatan aina ennemmin brittiläistä
itseironiaa kuin teennäisiä
amerikkalaisia one-linereita.
Kumma kyllä, usein filmivuokraamoista
kainaloon tarttuu juuri sitä
"hävettävää"
Hollywood-tuotantoa, varsinkin jos on
rankka työviikko takana. Sanoisin
kuitenkin, ettei Amerikan
dream-teamilaisilta pelkkää
eskapistista kuonaa tule, vaikka harva
se päivä tv:ssä mainostetaan
viimeisintä toimintarämistelyä tai
sosiaalipornoiluun taipuvaista
tosi-tv-sarjaa. Miksi siis herkästi
ylpistyviä amerikkalaisia pitäisi
kehua, kun ne ovat muutenkin suurimpia
ja kauneimpia, saattaa
pikkuvelikompleksista kärsivä
eurooppalainen kysyä uhmakkaasti.
Jos Andrew Davies,
Christopher Nolan ja Tim Bevan ovat
vain niitä muutamia Brittein saarten
tämän hetken
käsikirjoittaja/ohjaaja/tuottaja
-kultapojuja, niin kyllä rapakonkin
takaa rautaisia ammattilaisia löytyy.
Ja mikä parasta, moniosaaminen on
avaintermi! Otetaan nyt vaikka Quentin
Tarantino, Steven Spielberg, Steven
Soderbergh ja James Cameron.
Jokainen heistä on istunut niin
käsikirjoittajan, ohjaajan kuin
tuottajankin pallilla, ja vaikka muutama
huti mahtuu joukkoon (True Lies
ja The Terminal olivat
vikatikkejä!), niin pääasiassa
heiltä tulee "klassikoita"
krantuimmankin cinefiilin hyllyyn.
Televisioon rajoittuneitakin neroja
löytyy, esimerkiksi poliisien ja
asianajajien tuntoja tarkkasilmäisesti
ja tyylikkäästi kuvailleet
käsikirjoittaja-tuottajat Steven
Bochco ja David E. Kelley. Ja
kukapa ei olisi jossain elämänsä
vaiheessa ollut kiitollinen Harvey
Weinsteinin suurista taskuista ja
avoimesta mielestä tai HBO:n
amerikkalaista kaksinaismoralismia
jalkoihinsa tallovista sarjoista.
Itse
henkilökohtaisesti odotan
jännityksellä Desperate
Housewivesin (Täydelliset naiset)
saapumista Suomeen ja sen todistamista,
että Michael Bay osaa ehkä
sittenkin ohjata säällisiä elokuvia
ilman Bruckheimerin turmelevaa
kosketusta. Ja aion jatkossakin
katsastaa Ylen laadukkaiksi
mainostetut brittisarjat. Katsottaviksi
"tiedettyjen" ohella
ohjelmiston helmien löytäminen vaatii
joskus kahlaamista kuonan seassa ja
kriitikoiden ohjeiden uhkarohkeaa
uhmaamista.
Mari Pöyhtäri |
