| Filtteri
Hei me urheillaan!
Kohta valkokankaalla
nähdään pari kotimaista
urheiluelokuvaa. FC Venuksen
ensi-ilta on aivan vuoden lopussa ja
alkuvuodesta luvassa on suomalainen
suurmieselokuva Matti,
siis Nykänen. Urheilun esittäminen
elokuvissa on totutusti ollut varsin
kaavamaisten tilanteiden toistoa.
Kun elokuvassa
esitetään yksilö-urheilijan
ponnisteluita kohti voittoja, on
tärkeää pyrkiä ikään kuin yksilön
pään sisälle. Näin erottaudutaan
television urheilulähetysten
konventioista, joissa keskitytään itse
suorituksen esittämiseen. Yleensä
tällainen urheilijan sielunelämän
esittäminen vain näyttää täysin
naurettavalta.
Kamera heiluu
juoksijan ympärillä, äijä huohottaa
ja hidastetussa kuvassa sankarimme
kurkottaa kohti maaliviivaa päästäen
julmetun karjaisun. Taustalla tietysti
kaikuvat edesmenneen valmentajan ohjeet,
"keskity vain suoritukseen".
Asiansa osaava ohjaaja ei myöskään
unohda sydämenlyöntien korostettua
käyttöä.
Näin on esitelty
ikuinen sankari, joka mielenlujuuden
ansiosta kykenee ylittämään kaikki
raja-aidat. Tämän ihmistyypin ehdoton
esitaistelija on Rocky, joka kaataa
kommunistien laboratoriossa kehittämän
yli-ihmisen, vaikkei sen inhimillisesti
katsoen pitäisi olla mahdollista.
Kun siirrytään
joukkue-urheiluun, keskeiseen asemaan
nousee ryhmädynamiikka. Yleensä joku
vanha konkari kokoaa luuseriporukasta
joukkueen, joka ponnistelee kohti
yhteisesti sovittua päämäärää.
Vastustajan tulee olla
lähtökohtaisesti ylivoimainen. FC
Venuksessa tyttöporukka
haastaa miehensä jalkapallo-otteluun
panoksena jätkien harrastuksen
lopettaminen.
Aluksi näissä
elokuvissa keskitytään joukkueen
kokoamiseen. Ryhmään liittyy
vastahakoinen superlahjakkuus, toivoton
tohelo ja joku luonnonoikku, esimerkiksi
kolmemetrinen intiaani. Tohelo ei
harjoituksissa onnistu missään ja
aiheuttaa näin valmentajalle harmaita
hiuksia. Kun h-hetki koittaa tohelo
kuitenkin onnistuu torjumaan taidolla ja
tuurilla vastustajan laukauksen
maaliviivalta. Näin on osoitettu, että
toimivassa yhteisössä heikoinkin
lenkki on merkityksellinen.
Palloilu-elokuva
huipentuu monista
pomminpurkukohtauksista tuttuun
viimehetken kliimaksiin. Kello käy
kohti nollaa ja on viimeisen
hyökkäyksen aika. Kuvaus muuttuu
jälleen kerran hidastetuksi ja musiikki
henkeä nostattavaksi fanfaariksi.
Vääjäämättömästi peliväline
toimitetaan konnien maaliin ja raivoisa
juhliminen alkaa. Yhdessä on saavutettu
jotain unohtumatonta! Ja peli-aikaa
jää jäljelle variaatioista riippuen
joko yksi, kaksi tai äärimmäisessä
tapauksessa kolme sekuntia.
Nähtäväksi jää,
kuinka orjallisesti kotimaiset uutuudet
toistavat urheiluelokuvan kliseitä. Jos
et kuitenkaan malta odottaa
vuodenvaihteeseen, kannattaa kerrata
kuvioita Renny Harlinin
kalkkunaklassikolla Driven.
Siinä on kliseet paikallaan ja
käsikirjoituskin on urheiluelokuvien
kruunaamattoman kuninkaan Sylvester
Stallonen käsialaa.
Onnimanni Liukkonen |
