Katariina Lillqvistin uuden animaatioelokuvan, Tampereen elokuvajuhlilla 2008 parhaana animaationa palkitun Uralin perhosen vastaanotto ennen sen ensi-iltaa on hyvä esimerkki mediakohusta, joka syntyy iltapäivälehtien myynninedistämistarpeiden ja suullisina huhuina leviävien käsitysten keitoksena. Tilanne oli sikäli kiinnostava, että Lillqvistin elokuva pohjautuu myös suulliseen perinteeseen, sisällissodan hävinneen punaisen osapuolen tarinoihin sodan jälkeisestä valkoisesta terrorista.

Sisällissodan jälkeinen aika varsinkin 1920-luvun lopulta aina vuoden 1944 poliittiseen käänteeseen oli Suomessa todellista kirjavainojen aikaa, jolloin väärän värisen poliittisen kirjallisuuden hallussapito saattoi johtaa vapauden menetykseen. Niinpä punaiseen osapuoleen kuuluneet ja samaistuvat loivat oman historiankirjoituksensa pitkälti suullisena perinteenä.

Toki myös punaisten näkökulmasta kirjoitettua sisällissotakirjallisuutta ilmestyi varsinkin Suomen rajojen ulkopuolella Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa. Ongelmana oli lähinnä sen levittäminen silloisissa oloissa, jolloin myös poliittisia järjestöjä ja lehtiä lakkautettiin. Elokuvan puolella hävinneen osapuolen näkemystä sisällissodasta ei ollut senkään vertaa mahdollisuutta tuoda esille. Tähän verrattuna Liittoutuneiden valvontakomission (1944–1946) määräyksestä tehty neuvostovastaisina pidettyjen kirjojen poisto myynnistä ja siirto kirjastoissa runsaaksi vuosikymmeneksi varastoihin oli sensuuritoimenpiteenä varsin vaatimaton sen saamasta huomiosta huolimatta.

Julkaistun kansanperinteen itsesensuurilla on myös pitkät perinteet aina 1950-luvulle asti. Myös seksuaalisuutta tai uskontoa käsittelevä kirjallisuus joutui helposti itsesensuurin kohteeksi aina noihin aikoihin asti. Ajatuksena oli, että kansaa täytyi varjella vääriltä vaikutteilta, kun taas niin sanottu sivistyneistö voi samoihin teksteihin tutustua vaikka käännöksinä.

Katariina Lillqvistin elokuva perustuu Tampereen ja sen kuuluisan Pispalan, ohjaaja Lillqvistin kotipaikan, kertomuksille Tampereen valtauksesta ja sen jälkeisestä antautuneiden punaisen osapuolen vankien tappamisesta sekä tässä kertomusperinteessä lahti-Kustaaksi nimetyn Carl Gustaf Mannerheimin osuudesta näiden 1000 ihmisen kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Perinteessä on myös näkemyksiä Mannerheimin omaan sukupuoleensa kohdistuvasta seksuaalisesta kiinnostuksesta.

Uralin perhonen kertoo nukkeanimaation keinoin tarinan henkiseen umpikujaan ajautuneesta Venäjän tsaarin armeijan upseerista, joka on menettänyt kolmiodraaman osapuolena suuren rakkautensa ja unohtaakseen paennut emämaasta vasta itsenäistyneeseen synnyinmaahansa. Sen asian hän yrittää ottaa omaksensa, vaikka ei sitä mitä ilmeisimmin sellaiseksi tunne.

Mies ei elokuvan tarinassa tyydy pelkästään siksi sivustakatsojaksi vankien teloituksessa saatikka niiden hillitsijäksi, jollaiseksi hänet on voittajien historiankirjoituksessa usein kuvattu, vaan ottaa itse osaa siihen. Hän siis toimii perimiehiseen tapaan unohtaakseen. Historiallinen tilanne tarjoaa hänelle siihen liian pitkälle menevät puitteet, joiden rakentamiseen hän tosin on itse aktiivisesti osallistunut. Tämä – ei siis otsikoiden kirkuma "homous" – on sitä Mannerheimin pimeää puolta, jota Lillqvist sanoi etukäteislausunnoissaan haluavansa nostaa esille.

Elokuva sijoittuu saumattomasti Lillqvistin tuotantoon, joka ponnistaa keskieurooppalaisesta groteskeilla elementeillä leikittelevästä nukketeatteriperinteestä ja sitä jatkavan tsekkiläisen nukkeanimaation satiirisesta ja surrealistissävytteisestä lähestymistavasta. Lillqvistin panos on suomalaiskansallisen melankolisten ja sentimentaalisten sävyjen mukaan tuomisen lisäksi hänen oma vahva sisäinen maailmansa, joka kuvastuu aina hänen tuotannossaan voimakkaasti. Myös teknisesti elokuva on tuttuun tapaan vankka ja sen tekijäjoukkoon on kuulunut jälleen monia tsekkejä.

Filmin alussa Mannerheim nostelee maljoja viikatemiehen kanssa. Hyvin samanlaista kuvastoa ohjaaja käytti jo elokuvassaan Tyttö ja sotamies (1995), ja pitkin elokuvaa näkyvät sodan kauhukuvat ovat tuttuja myös Lillqvistin Kafka-trilogian viimeisestä osasta Maalaislääkäri (1996). Vallan ja väkivallan voimien vastakohtana ovat hänen elokuvissaan sorretut, kuten romanit heidän kerrontaperinteeseensä perustuvassa animaatiosarjassa Mire Bale Kale Hin – Tarinoita matkan takaa (2001–2003) ja Uralin perhosessa punakaartilaiset.

Lillqvistille on tyypillistä myös pyrkimys ymmärtää henkilöidensä motiiveja, vaikka ei niitä aina hyväksyisikään. Näin on myös Mannerheimin kohdalla. Vaikka ohjaaja perustaakin elokuvansa perinteiseen kertomukseen, ei hän pelkästään kuvita sitä, vaan haluaa kaivaa esille ihmisen sen takaan. Niinpä Pietarin kaupungin pyhimyksestä kertova Ksenia Pietarilainen (1999) koettiin Venäjällä rienaavana, pyhimyksestä arvioitiin tehdyn elokuvassa jopa "täyden huoran". Mitään vihakampanjaa se ei kuitenkaan nostanut, vaan keskustelu jäi elokuvakulttuurin sisäiseksi.

Ksenian elämästä ei ole jäänyt juurikaan lähdeaineistoa toisin kuin Mannerheimin, joten vastakkain ovat Lillqvistin elokuvan fiktiivinen näkemys ja yhtä fiktiivinen legenda. Suurimmaksi suomalaiseksi valtiollisen yleisradioyhtiön äänestyksessä nostettuun Mannerheimiin yllättävän monet ihmiset näyttävät kuitenkin suhtautuvan uskonnollisesti – aivan kuin mitään todellista, edes kuviteltua ihmistä, ei pitäisi tämän sankarihahmon takaa yrittääkään etsiä. Kuvaavaa on, että elokuvaa on sananvapausmielessä verrattu profeetta Muhammedista tehtyihin tietoisesti rienaaviin karikatyyreihin. Vertailukohtana vastaanotolle voisi pikemminkin pitää vaikka Pier Paolo Pasolinin elokuvaa Matteuksen evankeliumi (1964), jossa jo pelkkä ohjaajan poliittinen tausta riitti monille elokuvan tyrmäämiseen.

Vaikka animaatiosta sitä näkemättä närkästyneet kansalaiset eivät varsinaista sensuuria elokuvalle suuressa mittakaavassa ole vaatineetkaan, on ilmiselviä haluja elokuvan levittämisen rajoittamiselle ja vastaisen toistumisen estämiselle valtion tukirahojen poliittisen kontrollin kiristämisellä ollut esillä. Sisällissodan hävinneelle osapuolelle kaikki voittajien perinteeseen tukeutuvat eivät siis liene vieläkään valmiita antamaan ääntä. Tieteellisessä tutkimuksessa sellainen on viime vuosina noussut kuuluviin ja jopa siitä on saatu otsikoita aikaan, mutta ei toki "homo-Mannerheimin" kaltaisia.

Suurin Uralin perhosesta noussut kohu toki laantuu sitä mukaa kun elokuvan nähneitä tulee lisää ja media löytää uusia päivittelyn aiheita. Suomen tunnetuimpiin animaatio-ohjaajiin jo pitkään kuuluneen Katariina Lillqvistin elokuva saa ansaitsemansa paikan varsin vähälukuisten aikuisten animaation harrastajien keskuudessa niin meillä kuin maailmallakin. Sisällissodasta ja Mannerheimin persoonasta tehtyihin tulkintoihin taas tullevat vaikuttamaan enemmän muut seikat kuin tämä hienovireinen nukke-elokuva.

Jarkko Silén

 © Film-O-Holic.com 13.3.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -