Marlon Brando oli kiistämättä yksi viime vuosisadan merkittävimmistä ja valovoimaisimmista miesnäyttelijöistä. Hän näytteli useissa suurissa klassikoissa, kuten Viettelysten vaunussa (A Streetcar Named Desire, 1951), Alastomassa satamassa (On the Waterfront, 1954) ja Kummisedässä (The Godfather, 1972). Brandoa pidetään modernin, realistisen näyttelemisen luojana.

Marlon Brando syntyi 3.4.1924 Omahassa kolmilapsisen perheen nuorimpana. Hän kuvaa muistelmissaan isäänsä "täysveriseksi mulkuksi" ja "öykkäriksi", joka joi paljon viinaa ja tappeli kapakoissa. Äitiään hän luonnehtii herkäksi ja hauskaksi, joka oli myös alkoholisti, eikä paljon isää hellempi. Lapset joutuivat tulemaan toimeen omillaan ja huolehtimaan toisistaan vanhempien riekkuessa ryyppyreissuillaan. Brandon vanhemmat erosivat vähän väliä toisistaan, ja lapset joutuivat useasti muuttamaan paikkakuntaa äitinsä mukana.

Koulussa Brando ei viihtynyt eikä pärjännyt, vaan varasteli, hajotti paikkoja ja harjoitti muuta ilkivaltaa. Puheterapiaan hän joutui jo hyvin nuorena änkyttämisen vuoksi. Koulussa hänellä oli ystävinään paljon afroamerikkalaisia. Niistä ajoista on peräisin hänen rotutietoisuutensa, joka korostui myöhemmin kannanottoina vähemmistöjen puolesta. Lukion jälkeen Brando lähetettiin perinteikkääseen Shattuckin sotakorkeakouluun. Isän mielestä kuri tekisi pojalle hyvää. Brandon heikko itsetunto ja epävarmuus ilmeni kapinana auktoriteetteja kohtaan. Hän ei sopeutunut sota-kouluun lainkaan, ja yritti kaikin mahdollisin tavoin hajottaa koulun jäämättä kiinni. Ainoa asia, josta hän koulussa piti, oli näytelmäkerho, jossa harjoiteltiin Shakespearen ja muiden klassikoiden näytelmiä. Siellä hän sai ensikosketuksen teatteriin. Lopulta hänet kuitenkin potkaistiin koulusta pihalle.

Sotakorkeakoulun jälkeen Brando elätti itsensä putkitöillä, ojia kaivamalla ja rakennushommilla. Alta parikymppisenä hän muutti siskojensa perään New Yorkiin, jossa työskenteli muun muassa hissipoikana ja tarjoilijana. Vapaa-aikansa hän vietti mustien parissa jazz-baareissa, joista löysi elinikäisen innostuksen mustaan musiikkiin. Brando myös kulutti aikaansa katukahviloissa Euroopasta muuttaneiden juutalaisten kanssa, joilta hän omaksui sivistyksen ja tietoisuuden korkeakulttuurista. Heidän kauttaan hän tutustui Nietzscheen, Kantiin, Dostojevskiin ja Tolstoihin.

Näytteleminen veti Brandoa puoleensa ja hän hakeutui näyttelijäkurssille, jossa oppi näyttelemisen salat. Katukahviloissa istumista hän ei lopettanut, vaan tarkkaili niistä käsin ohikulkijoita ja yritti opetella ihmisten käyttäytymistä. Nuori Brando ei liiemmälti arvostanut aikansa tähtiä:

"Monet näyttelijät uskoivat, että kasvattamalla parran, hakemalla puvustosta viitan ja kantamalla sauvaa he voivat muuttua Moosekseksi, mutta he olivat harvoin muuta kuin oma itsensä, joka näytteli samaa osaa yhä uudelleen. Useimmat näyttelijät eivät lainkaan yrittäneet kokea henkilön tunteita ja mielentiloja. Clark Gable oli Clark Gable joka roolissa, Humphrey Bogart näytteli aina itseään, Claudette Colbert oli aina Claudette Colbert."

James Cagneya ja Paul Munia Brando arvosti sitä vastoin kovasti. Munin kanssa hän pääsi myöhemmin esiintymäänkin näytelmässä A Flag is Born.

Monien pikkuroolien jälkeen, Brando sai ensimmäisen ammattilaisroolinsa vuonna 1944 Music Box Theatren näytelmässä I remember Mama. Seuraavassa näytelmässä – Truckline Cafessa – hän tutustui kahteen pitkäaikaiseen ystäväänsä. Elia Kazan tuotti näytelmän ja Karl Malden näytteli pääosaa. Brando saikin Stanley Kowalskin osan Kazanin ohjaamasta näytelmästä Viettelysten vaunu. Alkujaan rooliin kaavailtiin Burt Lancasteria ja John Garfieldia, mutta näytelmän kirjoittaja Tennessee Williams oli vakuuttunut Brandon taidoista:

"Olen sanomattoman helpottunut, että olemme Brandossa löytäneet niin jumalaisen Stanleyn. Brandon luennasta, joka oli ylivoimaisesti paras koskaan kuulemani koeluenta, löytyi jotain uutta."

Viettelysten vaunu teki 23-vuotiaasta Brandosta tähden teatterimaailmassa. Näytelmä oli valtaisa menestys ja se sai loistavat arvostelut. Brando itse ei liiemmin pitänyt näyttelemisestä teatterissa, hän kaipaili elokuvan pariin. Teatterissa oli näyteltävä samaa näytelmää viikosta toiseen, joka ilta piti kokea samat tunteet uudelleen ja uudelleen. Positiivista oli se, että joka ilta näytelmän jälkeen tähteä odotti 7–8 tyttöä lavan takana, joista hän valitsi mieluisimman yöseuraksi.

Viettelysten vaunun jälkeen Brando sai lukuisia tarjouksia Hollywoodista. Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli Fred Zinnemanin ohjaamassa elokuvassa Miehet (The Men, 1950), jossa hän näytteli pyörätuolissa olevaa sotaveteraania. Seuraavana vuonna hän näytteli itseoikeutetusti Kowalskin osaa Kazanin ohjaamassa Viettelysten vaunun elokuvaversiossa. Kazania Brando piti parhaana henkilöohjaajana, jonka kanssa oli työskennellyt. Brandon mielestä Viettelysten vaunun elokuvaversio oli onnistuneempi kuin näytelmä, lähinnä siksi, että Vivian Leigh oli pääosassa paljon parempi kuin Jessica Tandy. Muuten näyttelijäkaarti pysyi kokolailla entisellään. Brandoa lukuun ottamatta muut keskeiset näyttelijät saivat elokuvasta Oscar-palkinnon: Leigh pääosasta, Malden ja Kim Hunter sivuosista. Miespääosa-palkinto myönnettiin sinä vuonna Humphrey Bogartille elokuvasta Afrikan kuningatar.

László Benedekin ohjaama Vauhtihurjat (The Wild One, 1953) edisti Brandon uraa kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen elokuva. Elokuva kertoo pikkukaupunkia terrorisoivasta moottoripyöräjengistä. Siitä tuli aikansa kulttielokuva, joka teki Brandosta kaikkien kapinallisten vertauskuvan. Tällaista vaikutusta kukaan ei ollut osannut ennalta odottaa. Jopa nuori kapinallinen James Deankin alkoi pitää muutamaa vuotta vanhempaa Brandoa esikuvana ja tietynlaisena isä-hahmona. Vauhtihurjien myötä t-paidoista, farkuista ja nahkatakeista tuli kapinan symboleja, ja niiden myynti nousi huimasti.

Elia Kazan työskenteli 1930-luvulla Group Theatressa. Kuten monet muutkin saman teatterin työntekijät, kuului Kazan myös kommunisteihin. Se oli hyvin tyypillistä 1930-luvun laman aikana, jolloin kommunismi tuntui tarjoavan eväät parempaan elämään. Kun 1950-luvun alussa Yhdysvalloissa alkoi järjestelmällinen kommunistien jahti, joutui Kazankin ilmiantamaan vanhoja tovereitaan taatakseen mahdollisuuden työntekoon. Kazania pidettiin petturina. Hän alkoi valmistella yhdessä kirjailija Budd Schulbergin kanssa – joka niin ikään oli entinen kommunisti ja ilmiantaja – elokuvaa Alaston satama, joka käsitteli ammattiliittotoimintaa ja gangsterismia. Pääosaan palkattiin Brando, joka vastahakoisesti suostui rooliin:

"Päätin lopulta tehdä elokuvan, mutta en tajunnut silloin, että Alaston satama oli itse asiassa Gadgin (Elia Kazan) ja Budd Schulbergin vertauskuvallinen perustelu: he halusivat elokuvalla perustella ystäviensä kavaltamista. Ilmeisesti minä Terry Malloyn osassa edustin pahaa uhmaavan rohkean, urhoollisen miehen henkeä. Ei Gadg eikä Schulberg katunut hetkeäkään komitealle antamaansa lausuntoa."

Brando voitti Alastomasta satamasta ensimmäisen Oscarinsa. Kolme kertaa hän oli aikaisemmin ollut ehdolla. Kaikkiaan Brando sai uransa aikana kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, ja kaksi kertaa hän voitti palkinnon.

Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961) on Brandon ainoa ohjaus. Alun perin elokuvan piti ohjata Stanley Kubrick, mutta hän ilmoitti Brandolle, että "olen lukenut käsikirjoituksen enkä kerta kaikkiaan ymmärrä mistä tässä elokuvassa on kysymys." Elokuvaa oli käsikirjoittamassa muun muassa Sam Peckinpah ja sitä tarjottiin vielä Kazanin ja Sidney Lumetin ohjattavaksi, mutta Kubrickin tavoin molemmat kieltäytyivät. Niinpä Brando joutui pääosan lisäksi ohjaamaan sen itse. Hänen piti opetella kokonaan uusi ammatti. Niinpä kuvausaikataulu tuplaantui ja budjetti ylittyi roimasti. Brando improvisoi roolinsa ja tarina muuttui kuvausten edetessä. Lopulta hänellä oli materiaalia yli kahdeksan tunnin elokuvaan. Kaiken lisäksi Paramountin edustajat, jotka tuottivat elokuvan, leikkasivat sen uuteen uskoon. Kaikesta huolimatta Vihan riivaama on eräs elokuvahistorian vaikuttavimmista debyyttiohjauksista.

Brando rakasti eteläisen Tyynen meren saaria, erityisesti Tahitia. Hän vietti paljon aikaa siellä ja osti itselleen jopa oman saaren, jonka omisti kuolemaansa saakka. Brandon piti näytellä pääosaa David Leanin elokuvassa Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, 1962), mutta kun hänelle tarjottiin samaan aikaan osaa elokuvasta Bounty – kapina laivalla (Munity on the Bounty, 1962), hänen oli helppo tehdä valinta. Arabian Lawrence kuvattiin aavikolla, Bounty Tahitin lähistöllä. Bountya ohjasi Carol Reed ja Lewis Milestone. Tuotantoyhtiö MGM oli laskenut kustannukset väärin ja syytti Brandoa elokuvan kustannuksista. Brando oli pahan pojan maineessa ja julkisuuskuvaa puhdistaakseen MGM:n oli helppo vierittää syyt hänen niskoilleen. Koska Brando ei antanut paljon haastatteluja, lehdet eivät hänestä juuri pitäneet ja kirjoittivat kaiken mitä tuotantoyhtiö tiedotteissaan kertoi. Tämä lisäsi entisestään Brandon diivan mainetta ja siitä lähtien hän antoi yhä vähemmän lausuntoja lehdistölle.

Omasta mielestään Brando teki parhaan roolinsa Gillo Pontecorvon ohjaamassa elokuvassa Queimada! (1969). Elokuva kertoi mustaa väestöä riistävistä valkoisista. Ironisesti Pontecorvo oli päättänyt maksaa mustille avustajille vähemmän kuin valkoisille. Myös mustille tarjottiin ala-arvoisempaa ruokaa. Brando suivaantui tästä. Tilanne korjaantui vasta kun Brando protestiksi pakkasi laukkunsa, lähti kotiin ja uhkasi lopettaa kuvaukset. Koko elämänsä Brando käytti korkeaa asemaansa hyväkseen taistellessaan vähäosaisten puolesta. Hän huolehti vähemmistöistä, otti julkisesti kantaa heidän olojensa puolesta ja arvosteli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa. Hän koki kaiken vääryyden maailmassa henkilökohtaisena loukkauksena. Unicefin hyväksi Brando järjesti lukuisia tilaisuuksia ja hän ystävystyi monien ihmisoikeustaistelijoiden, kuten James Baldwinin ja Martin Luther Kingin kanssa. Oli hän myös Kingin tukena Washingtonissa tämän pitäessä kuuluisaa "I have a dream" -puhetta.

Näkyvimmin Brando otti kantaa Amerikan intiaanien oikeuksien puolesta. Hän taisteli näiden rinnalla hallituksen reservaatti-päätöksiä vastaan ja osallistui kalastusmielenosoituksiin. Kerran hän panttasi koko omaisuutensa auttaakseen intiaaneja oikeustaistelussa. Kun Brando voitti toisen Oscarinsa elokuvasta Kummisetä, hän kieltäytyi ottamasta palkintoa vastaan. Gaala-illassa hän pyysi apassi-naista Sacheen Pikku Sulkaa puolestaan lavalle ja lausumaan muutaman sanan intiaanien oikeuksien puolesta. Brando muisteli, että

"oli naurettavaa juhlia teollisuutta, joka oli järjestelmällisesti antanut väärän kuvan Amerikan intiaaneista ja parjannut heitä kuusikymmentä vuotta, kun samalla hetkellä kaksisataa intiaania oli saarrettuna Wounded Kneessa. Mutta tajusin, että jos saisin Oscarin, se voisi tarjota ensimmäisen kerran historian aikana Amerikan intiaaneille tilaisuuden puhua kuudellekymmenelle miljoonalle ihmiselle – pieni korvaus Hollywoodin vuosien mittaan suorittamasta häpäisystä."

Brando perusti myös oman tuotantoyhtiön, Pennebaker Productionin tuottamaan YK-aiheista elokuvaa. Hän uskoi YK:n kaikkivoipaisuuteen maailman parantajana. Tuloksena oli vuonna 1963 valmistunut Vaarallinen amerikkalainen (Ugly American). Brando myös kuvasi dokumentin, joka käsitteli nälänhätää Intian koillisosissa. Hän katkeroitui syvästi, koska dokumentille ei löytynyt elokuvateatteri- eikä edes tv-levittäjää.

1970-luvulla Brando teki kolme roolia, jotka ovat jääneet pysyviksi merkkipaaluiksi hänen urallaan: Don Corleone Kummisedässä, Paulin osa elokuvassa Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) ja kenraali Kurtz elokuvassa Ilmestyskirja.Nyt! (Apocalypse Now, 1979). Samalla nämä roolit jäivät hänen uransa viimeisiksi merkittäviksi töiksi.

Kummisetää pidettiin lehdistössä Brandon paluuna, sillä hänen edelliset elokuvansa eivät olleet menestyneet kaupallisesti. Kummisedän kirjoittanut Mario Puzo halusi Brandon esittämään Don Vito Corleonea heti kun oli kirjansa saanut valmiiksi. Kirjan oikeudet myytiin Paramountille, ja siellä vastustettiin Brandon palkkaamista. Mutta hän oli niin vakuuttava koekuvauksissa, ettei tuottajille jäänyt vaihtoehtoja. Elokuvan ohjaaja, Francis Ford Coppola, ei paljoa puuttunut näyttelijöiden luonnekuvaukseen, joten Brandokin sai hyvin vapaasti luoda oman osansa. Pumpulitukot poskissa hän kehitti tutun rentoon tyyliinsä tämän vaatimattoman ja vähäeleisen mafia-pomon karikatyyrin, jota sittemmin ollaan monesti yritetty jäljitellä. Brando itse tekee myöhemmin roolistaan parodiaa elokuvassa Mafiakokelas (The Freshman, 1990).

Myös elokuvassa Viimeinen tango Pariisissa Brando sai vapaasti hahmotella oman roolinsa. Elokuvan ohjaaja Bernardo Bertolucci ei juurikaan puhunut englantia, ja pyysi Brandoa improvisoimaan ja kehittämään roolista mahdollisimman omaelämäkerrallisen. Monet Brandon lausumat repliikit kuvaavatkin hänen omaa elämäänsä, ahdistavaa lapsuuttaan, monimutkaista suhdetta vanhempiinsa ja naisseikkailujaan. Elokuvassa sattui eräs kiusallisimmista tilanteista Brandon elämässä. Eräässä alastonkohtauksessa tämän naistenmiehen penis kutistui kylmyyden ja jännityksen takia maapähkinän kokoiseksi. Tunnin verran kuvausryhmä odotteli, kun tähti yritti saada elintään takaisin oikeisiin mittoihin. Lopulta se ei onnistunut ja Brandon pyynnöstä kohtaus jätettiin kuvaamatta.

Ilmestyskirja. Nyt! oli toinen elokuva, jonka Brando teki Coppolan kanssa. Kun Brando saapui kuvauspaikalle Filippiineille, koko kuvausryhmä oli aivan sekaisin huumeista, viinasta, kuumuudesta ja sairauksista. Coppola oli maanis-depressiivisessä tilassa, eikä hänellä ollut aavistustakaan miten elokuva pitäisi lopettaa. Brandon mukaan Joseph Conradin Pimeyden sydämen pohjalta tehty käsikirjoitus oli ääliömäinen, ja tarjoutui kirjoittamaan tarinaa – varsinkin omaa osuuttaan – uudestaan. Brandon oma idea oli ajaa päänsä kaljuksi ja esiintyä puoliksi pimeässä. Hänen monologinsa kesti kaikkiaan neljäkymmentäviisi minuuttia, josta sitten leikattiin elokuvaan sopiva pätkä.

"Olin hyvä kusettamaan Francisia ja taivuttelemaan hänet puolelleni, ja hän uskoi minua, mutta alun perin olin oikeastaan halunnut jotenkin pienentää omaa osaani, jottei minun tarvitsisi tehdä niin paljon töitä," Brando muisteli kuvauksia.

Elämänsä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Brando ei juurikaan merkittävissä rooleissa esiintynyt. Hän näytteli varsin verkkaiseen tahtiin, piti vuosien taukoja elokuvien välillä ja teki suurimman osan rooleistaan pelkästään rahan takia. Näyttelijän työ ei ole koskaan ollut Brandolle todellinen kutsumusammatti:

"Onko minusta muuten kuin rahan puolesta ollut hauska olla elokuvatähti? Ei, tuskin minusta on koskaan ollut hauska olla elokuvatähti. Jos joku studio tarjoutuisi maksamaan minulle yhtä paljon lattian lakaisemisesta kuin näyttelemisestä, minä lakaisisin. Kaiken kaikkiaan minusta olisi ollut parempi etten olisi ollut kuuluisa, koska se on värittänyt ja vääristänyt koko aikuisen elämänkokemustani, elämänkäsitystäni ja ystävieni ja sukulaisteni elämää ja näkemyksiä."

Brando kuoli 1. heinäkuuta 2004.

Lähde: Marlon Brando & Robert Lindsey: Brando. Songs My Mother Taugh Me (1994).

Pauli Jokinen

 © Film-O-Holic.com 19.07.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -