Mooses, Michelangelo, presidentti Andrew Jackson, Julius Caesar, Johannes Kastaja, brittikenraali Charles Gordon, El Cid, Judah Ben-Hur, Sir Thomas More. Näistä suurmies- ja muista sankarirooleistaan erityisen tunnettu Charlton Heston kuoli kotonaan Beverly Hillsissä lauantaina 5.4.2008 vaimonsa ja lastensa läsnä ollessa. Heston oli jo pitkään kärsinyt oireista, jotka viittasivat Alzheimerin tautiin. Sairaus pakotti hänet muun muassa luopumaan Kansallisen kivääriliiton (National Rifle Association, NRA) puheenjohtajuudesta neljännellä kaudellaan vuonna 2003.

Heston syntyi John Carterina 4.10.1924 Illinois’ssa ja otti myöhemmin kasvatti-isänsä sukunimen (Charlton) ja äitinsä tyttönimen (Heston). Hän aloitti näyttelemisen jo lukiossa ja sai tämän johdosta näyttelijästipendin Northwesternin yliopistoon. Opiskelut katkesivat kuitenkin toiseen maailmansotaan ja Heston palveli kaksi vuotta pommikoneen radistina USA:n ilmavoimissa Aleuteilla. Hän meni naimisiin opiskelutoverinsa Lydia Clarken kanssa 1944 ja he olivat yhdessä loppuun asti. Hollywoodille niin tyypillisiä ihmissuhdeskandaaleja ei Hestonin osalle kertynyt ainuttakaan.

Sodan jälkeen pariskunta muutti New Yorkiin ja Heston alkoi saada rooleja radiokuunnelmissa, suorissa televisionäytelmissä sekä näyttämöllä. Hän purjehti legendaarisen tuottajan Hal Wallisin näkökenttään vuonna 1950 ja sai tältä ensimmäisen elokuvasopimuksensa ja debytoi saman tien film noir -elokuvassa Dark City, esittäen – poikkeuksellisesti myöhempää uraa ajatellen – konnaa. Suuri läpimurto tapahtui vuoden 1952 sirkusspektaakkelissa The Greatest Show on Earth (Suuri maailmansirkus), jossa Heston sitten esitti filmillä ensimmäisen kerran suoraselkäistä sankaria.

Pääroolit seurasivat toistaan, kunnes vuonna 1956 räjähti. Suuren maailmansirkuksen ohjaaja Cecil B. DeMille piti niin yhteistyöstään Hestonin kanssa, että palkkasi hänet Mooseksen rooliin elokuvaan Kymmenen käskyä, josta tuli eräs 1950-luvun Hollywoodin merkkipaaluja. Erityisesti kohtaus, jossa Hestonin Mooses jakaa Punaisen meren, on jäänyt pysyvästi elokuvahistoriaan. DeMillellä lienee muuten ollut – Hestonin ammattitaidon ohella – toinenkin syy ottaa juuri hänet esittämään Moosesta. Kuuleman mukaan Heston muistutti DeMillen mielestä ulkonäöllisesti niin paljon erästä Michelangelon maailmankuulua veistosta, että DeMillen oli yksinkertaisesti pakko jatkaa yhteistyötään hänen kanssaan.

Raamattu-teema sai jatkoa 1959, kun Heston sai elämänsä roolin Ben-Hurina William Wylerin samannimisessä mestariteoksessa. Sen lopun kuuluisa valjakkokilpailu sinetöi lopullisesti Hestonin aseman eräänä Hollywoodin kovimmista tähdistä John Waynen, James Stewartin, Gregory Peckin, Burt Lancasterin, Robert Mitchumin ja Clark Gablen kanssa. Ben-Hur voitti peräti 11 Oscar-palkintoa ja saavutukseen pääsi vasta vuoden 1997 paljon heppoisempi Titanic.

Hestonin asema filmikaupungin taloudellisesti varmimpana spektaakkelitähtenä sai jatkoa jo 1961, jolloin 1000-luvun Espanjan maurilaissotiin sijoittuva El Cid tuli valkokankaille. Näihin aikoihin alkoi kuitenkin näyttää jo siltä, että ennemmin tai myöhemmin suureellisten historiaeeposten aika tulisi päätöksen jonkin pahanlaatuisen flopin muodossa tuottajien haaliessa yhä suurempia budjetteja suuruudenhulluihin produktioihinsa. Heston tajusikin kieltäytyä käytännössä häntä varten räätälöidystä Rooman valtakunnan nousu ja tuho -elokuvasta, jonka surkea tulos vuonna 1964 lopulta toikin päätökseen tuolloisen spektaakkeliajanjakson Hollywoodin historiassa. Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin Kleopatrahan alusti kyseisen aikakauden loppua jo vuotta aiemmin. Oli aika katsoa realistisesti muualle.

Ja realismia Heston todella 1960-luvun puolivälissä saikin uralleen. Hän teki yhteistyötä moniongelmaisen Sam Peckinpah’n aliarvostetussa lännenelokuvassa Majuri Dundee (1965), jonka studio leikkeli ensi alkuun katselukelvottomaksi. Onneksemme kuitenkin Dundee julkaistiin äskettäin upeasti remasteroituna alkuperäisessä muodossaan, joka lopulta näyttää meille kaikille Peckinpah’n suuren vision. Elokuva ei kuitenkaan olisi koskaan valmistunut ellei Heston olisi laittanut omia rahojaan kuvausten loppuun saattamiseen. Hän oli ammattimies viimeisen päälle vaikka oli kuvausten aikana jatkuvasti turhautunut kolleganäyttelijä Richard Harrisin elämää suurempaan narsismiin ja oli eräässä vaiheessa suuttunut silmittömästi Peckinpah’lle ja lähtenyt jahtaamaan tätä sapeli kädessä ratsastaen.

Hestonin oma suosikki koko hänen pitkältä uraltaan oli vuoden 1967 pienimuotoinen western Will Penny, jossa hän näytteli lukutaidotonta kulkijaa, joka saapuu leskirouvan ja hänen pienen poikansa avuksi maatilalle. Elokuvaa pidetään yleisesti alan harrastajien piirissä eräänä vuosikymmenen merkittävimmistä lännenelokuvista, jonka kuvakieli teki erityisesti vaikutuksen.

Heston julkaisi omaelämäkertansa In the Arena vuonna 1995, jossa hän tekee seikkaperäisesti tiliä uransa seuraavasta käänteestä – sci-fistä! Hän kirjoittaa silmää räpäyttämättä, että vuoden 1968 kulttiklassikko Apinoiden planeetta oli fyysisesti hänen uransa raskaimpia kuvausperiodeja (siis ottaen huomioon myös Ben-Hurin kaleeri- ja kilpa-ajokohtaukset). Tämä kaikkein ensimmäinen tuon ajan "avaruusoopperoista" kuvattiin erittäin tiiviissä kuvausaikataulussa keskellä Arizonan kuumaa kesää, mutta sinänsä huvittavasta lähtökohdastaan (apinat maailman valtiaina) huolimatta Apinoiden planeetta saavutti arvoisensa kliimaksin, kun Hestonin astronautti löytää Vapaudenpatsaan rannalta tajuten lopulta olleensa Maassa ydinsodan jälkeen. Myöhemmin Heston hyödynsi uutta kulttimainettaan tieteispätkissä Viimeinen mies (1971) ja Maailma vuonna 2022 (1973), joissa hän koetti nostaa esille myös tuolloin kovasti tapetilla olleita ympäristöteemoja. Ensin mainitun teki Will Smith käytännössä uusiksi viime vuonna I am Legend -nimellä.

1970-luvulla suureelliset katastrofielokuvat korvasivat edellisen vuosikymmenen historiaelokuvat teattereiden kassamagneetteina. Heston haistoi tämänkin ja hakeutui – nyt viisikymppisenä – muun muassa Maanjäristys (1974) ja Jättiläinen taivaalla (1975) elokuviin. Hänen uransa onkin suhteellisen helppo jaotella eri kausiin aina hänen valitsemansa lajityypin mukaan. 1980-luvulla se oli sitten televisio. Heston näytteli 1983 suositussa minisarjassa Chiefs väsynyttä poliisipäällikköä, joka joutuu penkomaan vanhoja luurankoja pienessä kaupunkiyhteisössä. Seuraavana vuonna hän pisti rahoiksi näyttelemällä patriarkkaa Dynastian spin off -sarjassa The Colbys. 1990-luku oli sitten enää pääasiassa lyhyiden, mutta vahvojen sivuosien aikaa. Hän pelotteli Arnold Schwarzeneggeria silmälappuisena tiedustelupomona James Cameronin agenttiparodiassa True Lies (1994) ja johti jenkkifutisliittoa Oliver Stonen Any Given Sundayssa (1999).

Nuoremmille sukupolville Heston lienee tutumpi kuitenkin poliittisena puhetorvena, joka joutui viimeisen vuosikymmenen aikana erityisesti amerikkalaisten liberaalien ja kansalaisaktiivien hampaisiin esiintyen näkyvästi käsiaseiden hallussapidon puolestapuhujana Kansallisen kivääriliiton ennätyksellisenä nelinkertaisena puheenjohtajana. Hestonin aktivismille nauroi erityisesti niin sanottuja dokumenttielokuvia ohjaava Michael Moore, joka ahdisteli kohtuuttomasti kamerallaan silmin nähden jo sairasta Hestonia vuoden 2002 koulusurmaelokuvassaan Bowling for Columbine. Osoittaa kuitenkin suurta ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä, jos Hestonin poliittista uraa ei katsota kokonaisuutena.

Noustuaan elokuvatähdeksi 1950-luvulla Heston ja hänen vaimonsa olivat varsin tyypillisiä Hollywoodin liberaaleja samalla tavoin kuin esimerkiksi Gregory Peck ja Burt Lancaster. Jo tuolloin alkoi kuitenkin näyttää ilmeiseltä, että pelkkien puheiden sijaan Heston halusi myös tehdä jotain uskomiensa asioiden eteen. Vuoden 1960 presidentinvaaleissa hän kampanjoi ahkerasti John Kennedylle lopulta demokraattien presidenttiehdokkuuden hävinneen Adlai Stevensonin puolesta ja oli iloinen Kennedyn voitettua Richard Nixonin saman vuoden vaaleissa.

Vuonna 1963 Heston oli eräs Martin Luther Kingin kansalaisoikeustaistelun julkkiskeulakuvia ja oli mukana marssimassa ja NAACP:n toiminnassa. Hän totesikin myöhemmin olevansa ylpeä, että oli ollut liikkessä mukana "aikaisin", siis ennen kuin siitä tuli muodikasta julkimoiden keskuudessa. Monivuotisena elokuvanäyttelijäkillan puheenjohtajana hän koetti niin ikään yhteistyössä Kingin kanssa saada yhä enenevässä määrin mustia mukaan elokuvaproduktioihin.

Kääntyminen demokraatista republikaaniksi oli kuitenkin tosiasia vuonna 1964, kun hän näki vanhan puolueensa luisuvan uuden presidentin Lyndon Johnsonin johdolla kohti yhä suurempaa yhteiskunnallista holhousta ja katsoi todellisen arvomaailmansa olevan muualla. Heston kirjoitti, että hänelle selvisi yhtäkkiä ilmestyksenomaisesti auton ratissa keskellä risteystä, että suurtappion Johnsonille kärsinyt Barry Goldwater olikin ollut oikeassa! Tästedes Heston äänesti republikaaneja, muun muassa Nixonia, aikana, jolloin kovi moni hänen kollegoistaan ei todellakaan näin tehnyt – ehkä John Waynea ja Walter Brennania lukuun ottamatta.

Sitten niistä aseista. Heston kirjoitti muistelmissaan harrastaneensa metsästystä koko ikänsä ja oli näin ollen ollut kovin hanakas kannattamaan Yhdysvaltain perustuslain kirjaimellista tulkintaa myös tältä osin ja suhtautui asiaan pikemminkin luonnollisena kuin suurena yhteiskunnallisena vaarana. On mahdollista, että Hestonin toiminnallinen aktivoituminen aseiden puolustajana sai varsinaisen kimmokkeen Los Angelesin vuoden 1992 Rodney King -mellakoiden johdosta, jolloin useat huolestuneet näyttelijätoverit soittivat Hestonille ja pyysivät opettamaan ampumaan. Kuutta vuotta myöhemmin Hestonista tuli kansallisen kivääriliiton puheenjohtaja.

2000-luvun alati liberalisoituvassa maailmassa pienetkin vastoinkäymiset, olkoon vaikka kaupan kassalla, saavat ihmisissä aikaan militantteja reaktioita. Kun jotkut tässä tilanteessa uskaltavat julkisesti olla asioista jotakin mieltä, joka ei oikein kulloinkin voimassa olevaan radikaaliin ajatusmaailmaan sovellu, on aika reagoida. Ja sehän ei haittaa, ettei asioista välttämättä oikein tiedetä mitään. Herää kysymys, moniko Hestonin asenäkemysten äänekäs kriitikko esimerkiksi aikanaan tiesi, että Hollywoodin suosikkiälykkö Steven Spielbergillä on eräs kaupungin hienoimpia asekokoelmia, mutta hän ei tohdi niitä vain julkisesti esitellä.

Heston ymmärsi ikonisen asemansa amerikkalaisen käsiaseteollisuuden keulakuvana, mutta osasi hyödyntää sitä myös itseironisesti. Hänen intensiivinen cameoroolinsa kenraali Thaden kuolevana ja pistoolia säilyttävänä isänä uudessa Apinoiden planeetassa (2001) on minimaalisesta 3½ minuutin kestostaan huolimatta elokuvan voimakkain kohtaus, johon ei ole mitään lisättävää.

Loppupelissä Hestonin mainetta älykköpiireissä ja -mediassa tahranneella NRA-ajalla ei ole mitään merkitystä ja tämä teksti onkin syytä lopettaa lainaukseen, jota presidentti Bill Clinton käytti edeltäjänsä Nixonin hautajaisissa huhtikuussa 1994: "Tulkoon se aika päätökseen, jolloin [presidentti Nixonin] uraa ajatellaan minä tahansa muuna kuin kokonaisuutena". Näin tulee Hestoninkin kanssa menetellä. Hollywood menetti huhtikuussa 2008 Hollywoodin studiojärjestelmän kulta-ajan viimeisen pioneerin, joka jätti pysyvän jäljen elokuvamaailmaan ja Yhdysvaltain yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.

Kimmo Hämäläinen

 © Film-O-Holic.com 17.4.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -