Turku, Humalistonkatu, joulukuu vuonna 1977: Elokuvateatteri Dominon edessä palavat tervapadat luovat lämpöä ja ensi-illan juhlavuutta ympärilleen. Lippujonossa ihmiset supisevat innostuneina ja odotuksen ilmapiiri tihenee. Se saa myös 16-vuotiaan tieteiskirjallisuutta ja seikkailuelokuvia ahmineen teinipojan mielikuvituksen laukkaamaan doupatun ravihevosen lailla.

Elokuvateatterin hämärässä kihelmöinti kasvaa sietämättömiin mittoihin, kun salivalot himmenevät ja valkokangas alkaa elää. 20th Century Foxin mahtava tunnari ja sitten – Tööt! Mieletön tekstilogo rävähtää mahtipontisen torvisoiton säestyksellä silmieni eteen ja keltaiset kirjainrivistöt alkavat valua avaruudesta. Mitä hittoa tämä oikein on? Yritän lukea tekstiä ja saada otetta tarinaan, turhaan. Musiikki vaimenee ja tähtitaivas rauhoittuu. Kamera panoroi alas, esiin tulee muutama planeetta ja avaruusalus sujahtaa esiin. Lasersäteet laulavat. Ja sitten, jotain käsittämätöntä vyöryy näköpiiriin: jättimäinen alus työntyy esiin kuin hidastettu tikari halkaisten valkokankaan ja tajuntani. Voi herran jumala! Mitään tällaista en ole koskaan nähnyt tai kokenut. Tuolloin en vielä viattomuuttani osannut aavistaa, etten koskaan tulisi vastaavaa näkemäänkään – tai ainakaan kokemaan.

Tähtien sota (1977) oli kaikkea mitä tieteis- ja avaruusseikkailuihin hurahtanut nuori mies osasi märissä unissaan toivoa. Kirkasotsaisia ritareita lasermiekkoineen pelastamassa kaunista prinsessaa kaiken pahuuden tiivistymän, mustan lordin kynsistä. Outoja otuksia kaukaisilta planeetoilta ja ennen kaikkea avaruustaisteluja toinen toistaan hienompien alusten suihkaillessa ympäriinsä ensimmäistä kertaa uskottavasti. Ei mitään naruissa roikkuvia lautasia tai muuta halpistuotantokamaa! Tuolloin ei tietenkään vielä osattu unelmoidakaan mistään tietokoneilla luoduista 3D-digitaaliefekteistä. Nykyään ensimmäisen Tähtien sodan alukset ja tehosteet tuntuvatkin ehkä aika heiveröisiltä, mutta silloin ne tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin mitkään nykyiset efektit. Ehkä siksi, ettei sellaisia oltu ennen nähty, eivätkä erikoistehosteet olleet niin yleisiä kuin nykytuotannoissa. Spektaakkeli oli sana, jota käytettiin tuolloin vain vanhoista ja lähinnä historiallisiin aikoihin sijoittuvista tai raamatullisiin aiheisiin liittyvistä Hollywood-elokuvista.

Tähtien sodan ensimmäisen trilogian ilmestymisaikaan kaikki oli vielä kunnossa. Imperiumin vastaisku (1980) ja Jedin paluu (1983) olivat oivia jatko-osia. Ehkä suureksi osaksi siksi, että niitä ei ohjannut herra ylin Sith-lordi, George Lucas itse, vaan Irwin Kershner ja Richard Marguand. Ehkäpä vielä enemmän näiden elokuvien onnistumiseen vaikutti se, että jatko-osien käsikirjoitusten tekoon osallistui Lucasin ohella muun muassa Lawrence Kasdan. Lucasin näkökulma tarinaan kun näyttää olevan aivan liian likinäköinen. Hän ei pysty hahmottamaan kokonaisuutta, kun käsitellään elokuvaa itsenäisenä taideteoksena. Tämä paljastuu varsinkin nyt, kun Lucas on saanut valmiiksi kaikki kolme uutta Tähtien sota -elokuvaansa, episodeiksi I–III nimetyt filmisarjan osat. Niistä yksikään ei toimi itsenäisenä teoksena, vaan ne ovat vain osia jostain suuremmasta, siitä päättymättömästä saagasta, jonka Lucas on ilmeisesti luonut vain bisneksensä jatkuvuutta silmälläpitäen. Näin varmistetaan Star Wars -materiaalin ajankohtaisuus tulevaisuudessakin. Tarina ei koskaan lopu, tarvittaessa se vain alkaa uudelleen ja rönsyilee ympäri mittaamatonta oheistuotteistettua avaruutta.

Täytyy tunnustaa, että itsekin odotin ensimmäiseltä uudelta episodilta, Pimeyden uhalta (1999), todella paljon. Ja niin kuin miljoonat muutkin Star Wars -fanit näin elokuvassa vain mitä halusin. Pelkkä tunnusmusiikki sai verenkiertoni voimistumaan, ehkei niinkään aivoissani kuin muissa ruumiinosissani. Olin myyty, ainakin hetken aikaa. Halusin uskoa Voimaan ja George Lucasiin. Useampi katselukerta kuitenkin nakersi pikkuhiljaa innostustani ja uskoni perusteita. Kloonien hyökkäys (2002) vei sitten viimeisenkin uskonrippeen ja hukutti sen digitaalitehosteiden suohon. Pyhä Yrjö oli kääntynyt pimeälle puolelle ja myynyt sielunsa. Valta, varsinkin täydellinen valta, näyttää tosiaankin turmelevan täydellisesti.

Uskoni menettäneenä, odotukset nollassa ja inha pelko keski-ikäisissä luissani istahdin Sithin koston ennakkoesitykseen Turun Kinopalatsin suuren valkokankaan eteen toukokuussa 2005. Vielä kerran vastasin Tähtien Sodan tunnusmusiikin kutsuun ja aivojeni sopukoista nousi hetkellisesti esiin uusi toivon kipinä. Annoin aistieni avautua ja pehmensin kyynisen mieleni vastaanottamaan pelastuksen. Elokuvan ensihetkien mieletön digitaalivilske sai aikaan melkein vastustamattoman haluan paeta paikalta, mutta toivon kipinä paloi yhä, en voinut antaa sen sammua heti elokuvan alkumetreillä. Ensimmäisten kohtausten joukossa pilkahti pieniä muistumia alkuperäisen Tähtien sodan letkeästä huulenheitosta. R2-D2:n piipitys loi tuttua tunnelmaa ja uskoni sai pienen nosteen.

Mutta sitten kun asiat vakavoituivat, iski elokuvan dialogiin tuo kammottava, edellisistä osista tuttu kuolonkankeus. Toiminta otti ylivallan ja henkilöhahmot surkastuivat banaaleiksi muovifiguureiksi. Teknologia jyräsi alleen kaiken inhimillisen ja tuhosi hataran tunnelman. Toivoni hiipui ja vajosi tietoisuuden pohjamutiin. Lähes kaksi ja puolituntinen tuskien taival, Anakin Skywalkerin Via Dolorosa valitusta jediritarista pahuuden mystiseksi mustakuupaksi, oli pitkäpiimäistä ja synkeän masentavaa katseltavaa. Ei yksin tarinan olemattoman sisällön takia, vaan myös siksi, että elokuvan korean ulkokuoren alta paljastui suuri, avaruuden hyytävää kylmyyttä muistuttava sisällöllinen tyhjyys.

Hiljaisuus on laskeutunut, tarina on lopussa – vai onko se nyt alussa? En jaksa enää edes miettiä tätä. Kaukana muistojen sopukoissa särähtelevät lasermiekat varmaankin ainaisesti, mutta enää eivät niin iloisesti kipinöiden. Marssiessani ulos teatterista Vaderin teeman tahdissa mieleeni nousi pakostakin ajatus, että näin käy kun Sith hits The Fan.

Jokke Ihalainen

 © Film-O-Holic.com 17.05.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -