| Ilkka Vanteen, Hanna
Lekanderin ja Karoliina Vanteen
haastattelu
Tutkimusmatkalla
menneisyyteen
Ilkka Vanteen
kolmas elokuvaohjaus Lupaus
kertoo kolmen lotan vaiheista talvi- ja
jatkosodan pyörteissä. Projekti ehti
hautua kymmenkunta vuotta ennen kuin se
näkee nyt päivänvalonsa.
– "Jo
1990-luvun puolivälissä silloisessa
Suomen naisten huoltosäätiössä, joka
vuosi sitten muutti nimensä Lotta
Svärd -säätiöksi, syntyi ajatus
lähteä tekemään draamafiktioelokuvaa
lottien toiminnasta."
Tuolloin ei
projektille kuitenkaan saatu rahoitusta,
ja aiheeseen palattiin uudelleen vasta
vuonna 2002.
– "Itse tulin
mukaan 2003, kun minulta kysyttiin
kiinnostaisiko lähteä ohjaamaan
tätä. Mietittyäni asiaa ja
löydettyäni hyvin henkilökohtaisiakin
kytköksiä teemaan, totesin että
haluan lähteä."
Kokenut teatteri- ja
televisio-ohjaaja Vanne myöntää
oppineensa Lupaus-elokuvasta
uutta myös ammatillisesti:
–
"Tämä oli tietysti erittäin iso
työ, yksi minun suurimpiani. Television
puolelta löytyy kyllä The Kiss of
Plutonium, joka ei nyt ole ihan
vastaava, mutta lähes. Uutta tässä
oli myös se, että pääsin kokeilemaan
digitaaliefektien tekemistä, joka on
aika uutta meillä, niitä ei ole
hirveän paljon tehty."
Keskeisin oppitunti
tuli kuitenkin henkilökohtaisella
tasolla, kun Vanne pääsi perehtymään
myös oman perheensä historiaan:
– "Tästä
on tullut eräs minun
henkilökohtaisimpia töitäni, vaikka
tämä kertookin erään järjestön
ihmisten toiminnasta. Minulla oli
hämärä mielikuva, että äitini oli
ollut lottana sodan aikana, mutta tiesin
asiasta hyvin vähän. Vanhempani ovat
kuolleet jo 1970-luvulla, mutta Lupauksen
tekeminen antoi mahdollisuuden lähteä
tutkimusretkelle näiden asioiden
pariin. Saatoin lähteä katsomaan,
mitä on tapahtunut, mitä minun äitini
on tehnyt ja osittain tietysti mitä
isäni on tehnyt. Tätä kautta elokuvan
tekemiseen tuli hyvin henkilökohtaisia
tunteita mukaan."
Ruthia elokuvassa
näytellyt Hanna Lekander ja
Annaa esittänyt Karoliina Vanne
kertovat oppineensa elokuvaa tehtäessä
paljon jo Suomen historiasta.
–
"Totta kai pääpiirteittäin
tiesin, mitä on tapahtunut ja että on
ollut lottia, jotka vapauttivat miehiä
rintamatehtäviin, mutta se miten paljon
lottia on ollut, ja miten moninaisia
tehtäviä he hoitivat, oli uutta.
Elokuvaa tehtäessä joutui itsekin
pohtimaan syvällisiä asioita, kuten
esimerkiksi sitä, miten itse olisi
käyttäytynyt, jos olisi elänyt
silloin. Mutta siihen on mahdotonta
tämän päivän ihmisenä
vastata," Karoliina Vanne
pohtii.
Yksityinen halu
vastaan yleinen velvollisuus
Ilkka Vanne näkee
elokuvalle kaksi eri tilausta:
– "Toinen on
se, että koska nykypäivän
ihmiset eivät kovin paljon tiedä
lottatyöstä, niin kertoa siitä
mahdollisimman totuudellisesti.
Minkälaista oli nuorten naisten elämä
sodan aikana, miten se vaikutti heidän
elämäänsä, ja mitä he tekivät.
Toinen seikka on sitten se, että
minusta yksi elokuvan päälause on,
että ’kun ihmisen on tehtävä mitä
ihmisen on tehtävä’, eli se miten
yksityinen halu ja sitten yleisempi
velvollisuus asettuu vastakkain ja
minkälaisia valintoja siinä joutuu
tekemään."
Myös elokuvan nuoret
naisnäyttelijät pohtivat filmausaikana
paljon tämän päivän ja sota-ajan
eroja:
–
"Ihmiset voisivat miettiä sitä,
miten me nyt elämme. Miten paljon
voimme itse päättää kiinnostaako
joku asia vai ei, haluammeko me jotain
vai emme. Silloin ei voinut,"
Hanna Lekander toteaa ja ajattelee
vielä nykyajan yksilökeskeisyyden
ongelmia:
–
"Nykypäivänä kaikki ovat
yksilöitä ja yksilön pitää
pärjätä ja yksilön pitää jaksaa.
Sitten on taas niin paljon esimerkiksi
masennusta, niin voisi miettiä, olisiko
se juju kenties juuri siinä."
Karoliina Vanne ei
näe Lupausta
opetusfilminä, vaan kunnianosoituksena
lottia ja heidän tekemäänsä työtä
kohtaan. Hän kuitenkin muistuttaa,
että
– "ehkä
elokuvassa on tosiaan joku opetus
siitä, miten silloin taisteltiin
yhteisen asian puolesta. Nykyään
maailma on niin individualistinen, ja
ihmiset ajattelevat vain omaa etuaan.
Sodan aikana taas syntyi niin mieletön
yhdistävä voima, että olisi hienoa,
jos tämän päivän ihminen voisi oppia
tästä jotakin."
– "Juuri
lottien yhteisöllisyys, yhteistoiminta
ja henki, ne ovat tärkeitä viestejä
tämän päivän nuorille, ja tietysti
kaikille. Nykyään ajatellaan niin
paljon vain oman navan kautta ja
tehdään ratkaisuja hyvin itsekkäistä
lähtökohdista. Olisi erittäin
tärkeää toimia myös yhteiseksi
hyväksi, koska se auttaa meitä
kaikkia," ohjaaja Vanne vielä
jatkaa.
Naiset ja lapset sodan
kynsissä
Ottamalla esiin muun
muassa aiemmin sensuroidun teeman
valonheitinlotista ohjaaja haluaa nostaa
vaietun asian pöydälle:
– "Tämä
pieni valonheitinlottien ryhmä, joka
tuli mukaan toimintaan aivan sodan
loppuvaiheessa kesällä 1944, on eräs
asia, josta ei ole puhuttu ollenkaan.
Elokuvassa vain haluttiin kertoa
asioita, joita on oikeasti
tapahtunut."
Ilkka Vanne ei näe
sattumana sitä, että naiset ja
sotalapset ovat nousseet suomalaisten
sotaelokuvien pääosaan viime vuosina.
– "Lottien
työstä vaikeneminen on monille heistä
ollut hyvin traumaattinenkin kokemus,
sillä he itse tietysti kokivat työnsä
erittäin tärkeäksi."
Lupaus-elokuva
valmistuikin periaatteessa viime
tingassa, sillä ikäluokka on
harvenemassa kovaa tahtia.
– "Tämä oli
viimeinen hetki tehdä elokuva sillä
tavalla, että heitä on vielä
joukossamme ja he pystyvät itse
katsomaan elokuvan."
Ennakkonäytöksissä
lotille ja sotaveteraaneille esitetty
elokuva onkin nostanut tunteita pintaan:
– "Monet ovat
tulleet sanomaan, että paljon muistoja
on noussut mieleen. Osalle katsominen on
tietysti mennyt tunteen tasolla aika
syvällekin, ja he ovat olleet kyynel
silmäkulmassa," ohjaaja
kertoo.
Myös sotalasten
osalta on Vanteen mielestä myös
paljolti kyse sopivasta ajoituksesta.
– "Sotalasten
kohdalla on vähän samanlainen tilanne
ollut, että on koettu häpeää ja se
on traumatisoinut ihmisiä. Nyt se
ikäluokka on myös siinä pisteessä,
että on tullut tarve purkaa asiaa, on
tullut tarve puhua, ja sitä kautta
syntyy elokuvia. Ei voida puhua
trendistä, vaan siitä että aika on
vain kulunut oikeaan pisteeseen."
Tiina Forsberg |