Omaa paikkaa etsimässä

Käsikirjoittaja-ohjaaja Ulla Heikkilä on kiinnostunut yhteisöistä: perheistä, ystäväporukoista, suvusta ja leireistä. Yhteisöiden lisäksi häntä kiinnostavat uskonnot ja nuoruus. Rippileirillä kaikki nämä asiat yhdistyvät hänen mukaansa jopa maagisella tavalla.

Olen aina ihmetellyt, kun Suomessa ei ole tehty rippileirielokuvaa. Olen todella onnellinen, että minä sain tehdä niistä ensimmäisen. Se oli varmaankin meant to be.

Tämän elokuvan henkilöt käyvät läpi universaaleja rakkauden ja ystävyyden, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen, sopeutumisen ja sopeutumattomuuden kysymyksiä. Nuoruus on tiivistynyttä ihmisyyttä, ja siirtymäriitin aika on vielä tiivistyneempää ihmisyyttä. Se on täynnä tuskaa ja riemua.

Ulla Heikkilä haluaisi liihottaa Eden-elokuvan fiktiiviseen maailmaan ja kertoa sen henkilöille, että se helpottaa kyllä. Haluaisi halata heitä ja sitten kuunnella heidän hyviä vitsejään. Mutta koska hän ei voi tehdä sitä, hän on tehnyt elokuvan. Se on hänestä seuraavaksi paras vaihtoehto.

Heikkilä haluaa kertoa nuorille, että se helpottaa kyllä. Vaikka elokuva kertoo teini-ikäisistä, se on tarkoitettu kaikille.

”Ei ok että minua manipuloidaan”

Ulla Heikkilällä oli kytenyt ajatus omasta rippileiristä lähtien. Ajatus, että hänen pitää tehdä aiheesta jotain.

Kun olin rippileirillä, meidät ripustettiin ranteista kuten tässä elokuvassa. Se oli minulle vahva kokemus, koska mielestäni se oli taidokasta manipulaatiota: Jeesus kuoli syntiemme tähden. Sitten tajusin, ettei ole ookoo, että minua niin manipuloidaan. Se jäi vahvasti mieleeni, myös visuaalisesti hurjana ja häiritsevänä kuvana: 15-vuotiaat ranteistaan sidottuina puihin. Rippileiristäni on toki aikaa ja ne ovat muuttuneet, mutta yksi tämän elokuvan näyttelijöistä kertoi, että hänenkin leirillään, melko samana kesänä, oli samanlainen harjoitus.

Heikkilä valmistui Aalto-yliopistosta elokuvaohjaajaksi 2016. Hän alkoi kirjoittaa Edeniä saman vuoden keväällä. Hänen kokemuksensa ja se, ettei rippileiristä ollut tehty elokuvaa, innoitti häntä. Nuorten maailma tuntui raikkaalta ja ihanalta.

Syksyllä 2016 joku vinkkasi tuottaja Miia Haavistolle lopputyöelokuvastani Golgatasta (2016), että se on hyvä. Miia katsoi sen ja piti näkemästään. Hän otti minuun yhteyttä ja tapasimme. Hän kysyi, mitä kirjoitan. Vastasin, että Edeniä, joka oli silloin vielä raakilevaiheessa. Miia innostui siitä ja ryhtyi tuottajaksi. Aloimme yhdessä kehitellä elokuvaa. Vuodet 2017–2018 kuluivat kirjoittaessa ja rahoittaessa. Rahoitus saatiin kuntoon syksyllä 2018.

Miia Haavisto ilahtui, kun hänelle tarjoutui ensimmäistä kertaa tilaisuus tuottaa elokuva nuorelle yleisölle. Ajatus siitä, että he onnistuisivat kenties tavoittamaan työllään jotain merkittävää ja nuorille katsojille tärkeää, oli hyvin antoisa.

Käsikirjoitus kehittyi, kun Heikkilä oli rippileirillä seuraamassa sitä ja haastatteli nuoria. Myös hänen teini-ikäiset serkkunsa olivat avuksi.

Kun Miia luki ensimmäisen version, hän sanoi, että ”Tässä voisi olla vielä jotain, kanoja tai lampaita.” Tuottajat eivät yleensä ehdota tuollaista, että lisää elementtejä ja vaikeusastetta, koska kaikki tietävät kuinka vaikeita ohjattavia eläimet (ja lapset) ovat. Se voi olla niin, jos uskoo siihen, mutta ei se ole vaikeaa; käynnistää kamera ja ihastella kanoja. Olen pelännyt kanoja mutta enää en pelkää. Miian ehdotus vahvisti elokuvan sisäistä merkitystä. Se sai muun muassa pohtimaan missä kaikkialla pyhyys asuu. Asuuko se vain dogmissa eli jonkin uskonnon, kirkkokunnan tai uskonnollisen auktoriteetin uskoa tai oppia koskevassa väitteessä vai voiko se asua myös vaikkapa eläimissä ja lapsissa?

Rehellinen itselle, rehellinen yleisölle

Rippikoulu on suomalainen instituutio, jonka vaikutus on aina ulottunut laajalle, nuorten lisäksi perheisiin, sukulaisiin ja ystäviin. Viime vuonna miltei 50 000 nuorta kävi luterilaisen kirkon rippikoulun, vuosittain noin 80 prosenttia ikäluokasta. Rippikoulu on yhä hyvin suosittu, vaikka kirkkoon kuuluvien osuus vähenee koko ajan. Ulla Heikkilän mukaan ulkomailla sitä usein hämmästellään, että onko Suomessa, liberaalissa Pohjolassa jokin Jeesusleiri, mitä ihmettä?

Olin rippileirillä pikkuvanha ja kriittinen. Kiusasin isosia ja muita kysymyksillä, muun muassa feministisillä kysymyksillä luomiskertomuksesta, ja he olivat hätää kärsimässä. Suhtauduin niin, koska mielestäni opetusta ja sen perusteita ei ollut kunnolla mietitty. Se oli pääosin ulkoa opettelua. Kun esimerkiksi uskontunnustuksessa luvataan isoja asioita, tuntui aika ongelmalliselta laittaa 15-vuotiaat nuoret sanomaan ääneen niin isoja lupauksia ilman, että meitä olisi opetettu tarkemmin miettimään mitä me sanoimme.

Heikkilä erosi kirkosta pian rippileirinsä jälkeen, sinä päivänä, kun täytti 15. Pyöräili viemään Eroan kirkosta -lomakkeen postilaatikkoon. Hän kävi Prometheus-leirin seuraavana vuonna, koska halusi kokea myös sen. Hän on aina suhtautunut kriittisesti uskontoon, lapsesta lähtien. Hänellä on ollut oma semikristillinen vakaumuksensa. Silti uskonto on läheinen ja kiinnostava aihe. Tällä hetkellä hän ei kuulu kirkkoon, mutta se ei ole mikään loppuelämää sitova päätös.

Elokuvan teon jossain vaiheessa ajattelin, että voi olla, että tästä pahastuvat sekä uskovat että ateistit mutta ei se mitään. Olen uskonnosta montaa mieltä samanaikaisesti, suhtaudun siihen myönteisesti ja kriittisesti. Olen rehellinen sille enkä ole alkanut pelkäämään elokuvan vastaanottoa. En ole edes miettinyt sitä. Olen rehellinen omalle ajattelulleni, johon kuuluu se, että monien totuuksien on mahdollista elää rinnakkain. Elokuvassa teinit ovat etusijalla, mutta käsittelen myös kirkon sisäistä ristiriitaa, joka minua kiinnostaa, ja jonka kanssa elokuvan pastorit kamppailevat.

Halusin esimerkiksi hääkohtauksesta vanhanaikaisen – tyttö ja poika, nainen ja mies menevät naimisiin, ei miespari. Sitä ei elokuvassa kyseenalaisteta, vaikka esiin tulee myös homoseksuaalisuus. Miksi ei kyseenalaisteta? Se on yksi elokuvan kysymys ja ajatus. Siinä käsitellään henkilökohtaisia ja herkkiä asioita. Siksi mietin tarkkaan kaikkea, elokuvan ”sydäntä” ja miten voin vaalia sen moniarvoisuutta ja humaanisuutta.

Uuden sukupolven tulkit

Ulla Heikkilän mieleen on jäänyt elokuvan nuoret lahjakkaat näyttelijät, uuden sukupolven tulkit. Päähenkilö, itsevarma älykkö Aliisa (Aamu Milonoff) joutuu leirillä vastakkain itsensä, muiden ja järjestelmän kanssa. Aliisa on Heikkilälle erityisen läheinen.

Aliisa on omakohtainen, hän on kuin minä. Käytin itseäni henkilöhahmoon. Luulin että olisi vaikeaa löytää näyttelijä, jossa on minua, mutta kun näin Aamun koekuvauksissa, tiesin heti, että hän on Aliisa.

Ennen kuvauksia Heikkilä vietti nuorten näyttelijöiden kanssa paljon aikaa. He keskustelivat elokuvasta ja treenasivat. Nuoret muokkasivat dialogia itselleen sopivaksi.

Meillä oli esimerkiksi ”viikonloppuworkshop” koko ryhmän kanssa. Suurimmissa rooleissa olevien kanssa oli pienryhmäharjoituksia ja päähenkilönuorten kanssa tapasimme paljon jo kevään aikana. Elokuvassa on 23 nuorta, joista 11 on isoissa replikoivissa rooleissa.

Kuvaukset olivat viime kesänä Espoon seurakuntayhtymän kurssikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella. Siellä on ollut rippileirejä, nykyään se on juhlakäytössä. Kuvauspäiviä oli 26. Kuvaukset sujuivat hyvin, sää suosi. Kaikki oli hyvin suunniteltu ja suhteutettu.

Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta mielestäni Edenissä on maailman parhaat näyttelijät. Koko nuorista näyttelijöistä koostuva ensemble heittäytyi täysillä elokuvan maailmaan. Minun on vaikea ajatella näyttelijöitäni tulematta tunteelliseksi. He olivat niin kilttejä, luovia, hauskoja ja rehellisiä, ja he tekivät kuvauksista ihanimman kesäleirin, jolle olen saanut osallistua.

Fiiliksissä leffasta

Heikkilä on nähnyt elokuvan kaksi kertaa teiniyleisön kanssa. Leikkausvaiheessa kun se oli melkein valmis ja näyttelijöiden kanssa sen valmistuttua.

Näyttelijät olivat, että ”Siistiä, just noin!” Katsominen leikkausvaiheessa oli sekin hyvin ilahduttava kokemus, sillä teinit olivat äänekkäitä ja kommentoivat elokuvaa koko esityksen ajan. Otin sen kunnianosoituksena, koska heitä kiinnosti mitä siinä tapahtuu.

Heikkilän mukaan nuoret ovat ottaneet Edenin omakseen ja olleet siitä fiiliksissä. Samaistuneet siihen ja löytäneet paljon tarttumapintaa. Heidän mielestään siinä ei ole yhtä mielipidettä ja totuutta, vaan se näyttää aikuistumisriitin monesta kulmasta. Sen välittyminen on heistä tärkeää. Elokuvaan voi samastua myös aikuinen.

Sen yksi viesti on, että erilaisuudesta huolimatta voimme saavuttaa yhteyden toisiimme. Tässä samanlaisuudessa on jotain kaunista. Se voi tarjota pyhyyden kokemuksen, jos sellaista etsii.

Hän tiedosti koko elokuvan teon ajan, että lopputuloksesta voi välittyä myös ”utopistista humaanisuutta”, mutta hänen mielestään nuoret ansaitsevat sellaisia kuvauksia itsestään. Toisenlaisia on nähty riittävästi.

Tunnen paljon nuoria ja voin kertoa, että polvi vaan paranee. Nuoret ovat fiksuja, tiedostavia, sanovat mielipiteensä ja ovat ystävällisiä toisilleen. Jos maailman voisi antaa heidän käsiinsä, me kaikki takuulla pelastuisimme.

Yksi elokuvan nuorista näyttelijöistä sanoi minulle: ”Olet tehnyt täydellisen elokuvan.” Tulen muistamaan sen aina ja pidän sitä sydämessäni.

Lue myös