City-ihminen kohtaa maaseudun

Minä olen kaupunkilainen, enkä hirveästi metsässä viihdy.

Näin sanoo Tiina Lymi, elokuvan Äkkilähtö (2016) ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja. Kommellusta ja vakavia teemoja yhdistelevä draamakomedia kuskaa sekalaisen joukon helsinkiläisiä maaseudulle. Takaa-ajon pitää liikkeellä kasa klassisia MacGuffineita, joiden virkaa tällä kertaa toimittavat koordinaateilla tuhrittu paperilappu, kasa kuitteja ja repullinen euroja.

ÄkkilähtöSuomalaiseksi olen aika kaupunkilainen. Se on kiinnostava lähtökohta, että umpikaupunkilainen lähtee maalle. Minulle tapahtui vähän sama kuin päähenkilöillekin eli se kainuulaiselle rantamökille paistava auringonvalo alkoi näyttää aika makealta.

Kainuu on ajatuksellisesti niin kaukana Helsingistä, että se on kuin Yhdysvaltojen Tennessee, syvä etelä. Kuitenkin ne persoonat, joita siellä kohdataan, muuttuvat oikeiksi ihmisiksi.

Lymi päätyi ohjaamaan pikaeron ottavaa, luksuselämästä haaveilevaa Katria (Lotta Kaihua) ja hänen mukaansa tarttuvaa lasta, Annaa (Eedit Patrakka), kun toinen käsikirjoittaja Niina Laurio otti yhteyttä noin puolitoista vuotta sitten. Tarina oli tuolloin Lymin mukaan ”tietyssä pisteessä”, mutta Laurio antoi käsikirjoituksen jatkokehittelyn suhteen vapaat kädet.

Ennen kaikkea muutin tyylilajia. Mikä on hauskaa? Mikä koskettaa? Kärjistin, tein hahmoista selkeämpiä. Kaikesta tuli vähän rajumpaa. Dialogia tietenkin uudelleenkirjoitin, mutta sehän on vain dialogia. Rakenne on tärkein, sitäkin muokkasin jonkin verran.

Totista kepeyttä

Äkkilähdössä käsitellään vakavia aiheita, joista eniten pinnalla on lapsen sanotaanko toivotuista normeista poikkeava kasvatus. Samaan aikaan elokuva on kuitenkin humoristinen ja kohtausten polttoaineena on pääosin pikemminkin nauru kuin totinen tuijottelu.

Tiina LymiPidän runsaudesta ja moninaisuudesta. Tyyli saakin vähän lepattaa. Ainakin nyt pidän tosi paljon enemmän genremyllerryksistä. Tykkään, että on hyvinkin isoja ja painavia asioita ja toisaalta voi olla kohtauksia kaukaisesta maailmasta. Minua se ei pelota. Kukin päättäköön, että tykkääkö vai ei.

Huumoria irtoaa ennen kaikkea samaan henkilöautoon ahtautuvista Mikosta (Antti Holma) ja Terosta (Ville Tiihonen). Kimppakyytiin heitä motivoi pakko.

Kundien kanssa kaivettiin enemmän sitä, mikä kussakin tilanteessa on hauskaa. Hahmot ovat katu-uskottavia omissa karsinoissaan, mutta Kainuussa kaikki kääntyy toisinpäin.

Vaikka Tiina Lymi ei ole aiemmin ohjannut kameroiden kanssa kuin viime vuonna osin Äkkilähdön näyttelijöiden kanssa tehdyn lyhytelokuvan Naisen nimi (2015) ja tv-sarjan Ministerin tytär (2010), niin valkokangasyleisölle näyttelijänä tuttu Lymi on ohjannut teatterinäytelmiä jo pitkään.

Erot elokuvan ja teatterin välillä ovat lopulta teknisiä asioita. Ne ovat isoja juttuja, mutta pohja on kuitenkin sama. Tärkeintä on se, miltä kokonaisuus kuulostaa, näyttää ja tuntuu.

Äkkilähdön näyttelijät mainitsivat lehdistötilaisuudessa useampaan kertaan, että Lymin näyttelijätaustasta oli runsaasti iloa kuvauspaikalla.

ÄkkilähtöYmmärrän näyttelijän prosessin. On paljon asioita, kuten vaikka kompositio ja leikkauksen rytmitys, joita mietin todella paljon. Näyttely on minulle kuitenkin kuin hengittämistä, minun ei ikinä tarvitse miettiä sitä. Näytteleminen on työtä. Näyttelijä ei ole mystinen eläin, jolle puhutaan jollain arvoituskielellä. Minä ainakin näyttelijänä haluan, että minulle sanotaan, mitä tästä kohtauksesta pitää välittyä, koska tarvitaan jokin reaktio tai koska pitää nopeuttaa tai hidastaa rytmiä.



Lue myös