Ikävää taltuttamassa
Dokumenttiohjaaja Mika Ronkaisen läpimurtoelokuva oli mieskuoro Huutajista kertonut Huutajat – Screaming Men (2003), joka kiersi kansainvälisiä elokuvafestivaaleja Sundancea myöten. Ronkaisen uusin dokumentti, Laulu koti-ikävästä (2012), on jo ehditty palkita Göteborgin ja Tampereen elokuvajuhlilla. Siirtolaisuutta ja juurettomuuden kokemusta luotaavassa road-elokuvassa seurataan Aknestik-yhtyeessä vaikuttaneen Kai Latvalehdon ja hänen isänsä Taunon tunteikasta matkaa Oulusta Göteborgiin, jossa Latvalehdot asuivat suurimman osan Kain lapsuudesta. Pitkin matkaa kuullaan nostalgisia siirtolaisiskelmiä, joita esittävät toisen polven ruotsinsuomalaiset muusikot.
Oulussa asuva Ronkainen on itsekin muusikko. Hän lauloi viisi levyä tehneessä Russian Love -yhtyeessä, joka vaikutti Oulussa 1990-luvulla. Kai Latvalehdon Ronkainen on tuntenut noista ajoista lähtien.
Tiesin, että Kai oli asunut Ruotsissa, mutta hän ei koskaan puhunut aiheesta. Viitisen vuotta sitten Kai soitti minulle ja kysyi, olinko kiinnittänyt huomiota toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten muusikoiden invaasioon. Hän viittasi tietysti Kentiin, Anna Järviseen, Markoolioon ja muihin vastaaviin artisteihin.
Havainto oli kiinnostava, ja tajusin että Kai saattaisi olla yksi heistä, jos hän olisi jäänyt Ruotsiin. Sen sijaan Kai oli tullut Suomeen, ja ironisesti hänen suurin hittinsä oli Aknestikin Suomirokkia-biisi, vaikkei hän edes ollut suomalainen sanan perinteisimmässä merkityksessä.
Latvalehto ehdotti Ronkaiselle ruotsinsuomalaisista muusikoista kertovan dokumentin tekemistä. Itse hän ei ollut ajatellut esiintyvänsä elokuvassa lainkaan. Ronkainen kuitenkin kiinnostui nimenomaan Latvalehdon tarinasta.
Kai kertoi minulle koko elämäntarinansa yhdellä istumalla. Se oli hyvin koskettava keskustelu, ja Kai itkikin sen aikana useamman kerran. Silloin tajusin, millaisen reiän Ruotsissa vietetty lapsuus oli hänen sieluunsa jättänyt. Kun sitten tapasin Kain isän, tiesin heti haluavani myös hänet mukaan elokuvaan.
Tie pohjoiseen meets Miesten vuoro
Isän ja pojan suhde on yksi elokuvan kantavista teemoista. Kun sitä vielä tarkastellaan pitkälti auton tuulilasin läpi, tullaan lähelle Mika Kaurismäen viimevuotisen Tie pohjoiseen -elokuvan asetelmia. Ronkaisen dokumentissa isän ja pojan suhde tosin kehittyy huomattavasti uskottavampien ja koskettavampien käänteiden kautta kuin Kaurismäen fiktiossa.
Joku sanoikin, että tämä elokuva on vähän niin kuin Tie pohjoiseen meets Miesten vuoro.
Suuri osa Kai ja Tauno Latvalehdon keskusteluista käydään tien päällä. Isä ja poika ajoivat autolla Oulusta Göteborgiin ja takaisin. Kamerat kävivät melkein koko matkan.
Kain ja Taunon auton ulkopuolelle oli kiinnitetty kolme kameraa. Kuvausryhmä matkusti toisessa autossa heidän edellään. Minulla oli koko ajan langaton kuunteluyhteys perässä tulevaan autoon. Kuuntelin isän ja pojan keskusteluja ja tein muistiinpanoja. Tunnin välein piti pysähtyä vaihtamaan kameroiden muistikortit. Siinä yhteydessä saatoin sitten vähän ohjata heitä, pyytää vaikka puhumaan jostain tietystä aiheesta.
Keskusteluissa sivutaan monia kipeitä asioita, kuten ulkopuolisuuden kokemusta ja isän alkoholismia. Kumpikaan miehistä ei ollut käynyt entisillä kotikulmillaan 30 vuoteen.
Tauno Latvalehto ei ollut käynyt Göteborgissa kertaakaan sieltä pois muutettuaan. Kai oli ollut kaupungissa pari kertaa U2:n keikalla, mutta vanhaa kotilähiötään hänkään ei ollut poismuuton jälkeen nähnyt.
Suomalaisilla ei ollut aina helppoa 1970-luvun Ruotsissa. Siitä huolimatta Kai Latvalehdon puheista kuultaa kaipaus. Elokuvaa katsoessa tulee helposti ajatelleeksi, että paras lääke ikävään olisi Ruotsissa käyminen ja kontaktien ylläpitäminen. Ronkaisen mukaan juuri näin on tapahtunutkin.
Dokumentti on johtanut aika kiinnostaviin asioihin Kain elämässä. Hän on alkanut tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Väikkärin myötä hän on viettänyt enemmänkin aikaa Göteborgissa.
Kai sanoi minulle, että ennen dokumenttia hän oli juureton, mutta nyt hänellä on kahdet juuret.
Häpeän tilalle ylpeys
Mika Ronkaisen mukaan ruotsinsuomalainen kulttuuri on syntynyt pitkälti musiikin kautta. Vaikka Laulu koti-ikävästä ei ole varsinainen musiikkidokumentti, musiikilla on siinä keskeinen rooli. Latvalehtojen tekemää matkaa rytmittävät iskelmänumerot on toteutettu huolellisesti, minkä lisäksi niillä on tärkeä temaattinen ulottuvuus.
Suomalainen tanssimusiikki kuului 1970-luvulla ruotsinsuomalaisten siirtolaisten elämään. Kun viikonloppu koitti, korkattiin viinapullot, rullattiin matot syrjään ja laitettiin suomalaiset tangolevyt soimaan. Sitten itkettiin koti-ikävää.
Monet siirtolaisperheiden lapset inhosivat näitä iskelmiä, koska niihin liittyi suomalaisuuden häpeää ja vanhempien alkoholismia.
Kai Latvalehtokin vihasi niitä lapsena. Mutta nykyään suomalaisia juuria ei tarvitse enää hävetä Ruotsissa. Sen vuoksi halusin, että toisen polven ruotsinsuomalaiset muusikot esittävät ylpeinä ensimmäisen polven kirjoittamia iskelmiä. Elokuvassa kuultavat kappaleet ovat peräisin Siirtolaisen tie -nimiseltä kokoelmalevyltä, jonka Love Records julkaisi vuonna 1974.
Suurimman osan kappaleista esittää pääasiassa ruotsinsuomalaisista koostuva tango-orkesteri Månskensorkester, jonka laulusolisti on suomalais-iranilais-ruotsalainen Darya Pakarinen. Yhtye on pyörittänyt Tukholmassa Tangopalatsi-nimistä klubia, joka on suosittu myös riikinruotsalaisten keskuudessa.
Månskensorkesterin lisäksi elokuvassa esiintyy tätä tarkoitusta varten koottu Eskilstuna Boys. Siinä soittavat Fatboy-yhtyeestä tutut Kiviahon veljekset sekä Kentin entinen kitaristi Harri Mänty. Månskensorkesterin vierailevina solisteina kuullaan esimerkiksi Anna Järvistä ja Markus Fagervallia.
Laulu koti-ikävästä on jälleen yksi sulka lisää kotimaisen dokumenttielokuvan alati koreammaksi käyvään hattuun. Mika Ronkaisella on tarjota selkeä syy siihen, miksi suomalaisten dokumenttien taso on tällä hetkellä niin kova.
Dokumentteihin ei kohdistu oikeastaan minkäänlaisia tuotto-odotuksia. Se antaa tekijöille suuren vapauden, koska menestystä ei edes odoteta. Fiktio taas on liiketoimintaa, mistä seuraa usein varman päälle pelaamista ja kaavoihin kangistumista. Yritetään tehdä isoja hittejä ja miellyttää mahdollisimman suurta yleisöä. Se on ristiriidassa taiteen perusolemuksen kanssa, sillä taiteeseen kuuluvat hulluus ja riskinotto.
Lue myös
Seuraava:
Aleksi Salmenperä ja Alaska Highway
"Hesellä oli elokuvaamisen arvoinen unelma. Elokuvantekijänä minun oli tartuttava siihen."
Edellinen: Virpi Suutari ja Hilton!
"Elokuvaa tehdessäni tajusin, että joidenkin ihmisten elämä tässä yhteiskunnassa on todella karua."