Rakkaustarina Lapin ghetosta

Miia Tervon ensimmäinen pitkä fiktioelokuva Aurora on Lapin arktiseen kaupunkighettoon sijoittuva tummasävyinen rakkaustarina. Ohjaaja on itse Lapissa, Rovaniemen maalaiskunnassa kasvanut, joten hän halusi esikoispitkässään kuvata pohjoista henkistä maisemaa ja todellisuutta sisältäpäin. Tervo myös käsikirjoitti elokuvan itse. Hän kertoo olevansa melko nirso käsikirjoitusten kanssa, ja kun sopivaa tarinaa ei tullut vastaan, oli käsikirjoitus tehtävä itse, vaikka käsikirjoittaminen sinällään ei Tervon mukaan häntä järin innostakaan. Tämä tarina kuitenkin vaati tulla kerrotuksi.

Jos jokin alkaa syntymään, niin sitten seuraan sitä. Täytyy paljastaa, että suoraan sanottuna ajattelin tämän olevan niin kreisiä, että kukaan ei uskalla rahoittaa tätä. Olikin aika yllätys, kun se menikin läpi.

Avuksi tuli Dionysos Filmsin Max Malka, jonka kanssa Tervo oli opiskellut samaan aikaan TAIKissa. Tutustuminen tapahtui pääsykokeissa.

Olin kuvaamassa TAIKin vessassa omaa pääsykoetehtävääni, kun Max käveli vessaan sisälle ja pilasi tehtäväni, ja me ystävystyimme. Max tuotti TAIKissa ensimmäisen harjoituselokuvani Lumikko. Olemme myös toistemme lasten kummeja.

Tervo kertoo elokuvan idean muhineen jo seitsemän vuotta eri muodoissaan hänen päässään. Viimeisen kolmen vuoden aikana eri ideat alkoivat hitsautua yhteen. Naisten päihteidenkäyttö oli eräs teema jota Tervo halusi käsitellä. Hänellä oli pitkään tekeillä elokuvaprojekti nimeltä Nakit silmillä, mutta se ei oikein saanut tuulta alleen. Läheskään kaikki elokuvat eivät Suomessa saa rahoitusta, seikka joka usein unohdetaan.

Tervo kertoo, että häntä kehotettiin ensin tekemään fiktiivinen lyhytelokuva, sillä Tervo tunnetaan paremmin dokumentaristina. Hän teki lyhytelokuvan nimeltä Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia, joka sai hyvän vastaanoton, ja se auttoi rahoituksen saamisessa Auroralle.

Suomeen viime vuosina tulleet pakolaiset – pakolaiskriisiksikin tätä ilmiötä joskus kutsutaan – eivät Miia Tervon mukaan vaikuttaneet siihen, että eräällä elokuvan päähenkilöistä on pakolaistausta. Tervolla oli aihe mielessään omakohtaisesta kosketuspinnasta johtuen aloittaessaan käsikirjoituksen hahmottelua jo vuosia sitten.

Serkkuni tapasi aikanaan Prismassa henkilön, joka haki turvapaikkaa Suomesta.

Tervo kertoo tuntevansa hyvin elokuvassa kuvatut henkilöhahmot, sillä niissä jokaisessa on jotain tuttua, ja myös jotain ohjaajasta itsestään. Elokuvan tekeminen voi olla myös terapeuttista, sillä Tervon mukaan hän pyrkii elokuvassa kääntämän omat näköalattomuuden, häpeän ja arvottomuuden kokemuksensa huumoriksi. Juuri ne kokemukset, jotka Tervon mukaan ovat joskus estäneet häntä rakastamasta.

Helsingissä kuin ulkomailla

Koska Tervo itse on pohjoisesta kotoisin, mutta asuu Helsingissä, on hänellä aitiopaikka tarkkailla Pohjoisen ja Etelän asukkien eroavaisuuksia.

Kyllä siinä on eroja. Kun muutin Helsinkiin, niin ajattelin, että olen muuttanut ulkomaille. Ihmisten kohtaaminen on erilaista.

Rovaniemellä ja yleensäkin pienemmillä paikkakunnilla ei elokuvatarjonta ole välttämättä kummoinen, mutta onneksi videovallankumous auttoi pahimpaan elokuvan janoon. Yliopistopaikkakunnilla vaikutti ennen suoratoistoaikoja lisäksi usein innokkaita ja asiantuntevia elokuvakerhoja, jotka pyörittivät ohjelmistossaan niitä vaikeampia elokuvia. Miia Tervoon teki aikoinaan suuren vaikutuksen Sally Potterin ohjaama ja käsikirjoittama Virginia Woolfin kirjaan perustuva Orlando (1992). Se oli ohjaajan ensimmäinen niin sanottu arthouse-elokuva, jonka hän näki.

Kotona yhä uudelleen ja uudelleen VHS-kasetilta katsotut Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968) ja monien muidenkin ikisuosikki Päättymätön tarina (The Never Ending Story, 1984) jättivät jälkensä tulevan elokuvantekijän tajuntaan. Myös rennommat komediat kuten Prinssille morsian olivat Tervolle mieleen.

Täytyy lisätä tuohon vielä yksi, joka teki tosi ison vaikutuksen: Tarkovskin Peili (Zerkalo, 1975). Vaikka sekin kuulostaa niin mahtipontiselta, niin sille ei voi mitään.

Miia Tervo ei sinällään koe olevansa leimallisesti sen enempää dokumentaristi kuin fiktioelokuvan tekijäkään, vaan enemmän tarinakertoja, joka haluaa löytää tarinasta jotain, jonka hän itse tunnistaa, ja joka häntä itseä kiinnostaa. Hän kuitenkin tiedostaa, että aina aiheitaan ei voi välttämättä valita, ja uskoo kehittyvänsä vielä elokuvantekijänä.

Mielenkiintoisempi tie on se, että tekee mitä täytyy, mutta kun on aikuinen, voi olla että joskus joutuu tekemään vain duunia, ottamaan sellaisen keikan, joka ei välttämättä ole se kaikkein rakkain. Mutta sillä maksaa vuokran!

Lue myös