Puluboi ja Poni juhlistavat erilaisuuden riemua

Elokuussa ensi-iltansa saava Puluboin ja Ponin leffa (2018) on näyttelijänä ja laulajana uraa tehneen ohjaaja Mari Rantasilan neljäs lastenelokuva. Elokuva perustuu kirjailija ja lastentarhanopettaja Veera Salmen kirjasarjaan Puluboista ja Ponista. Kirjasarjaan kuuluu jo viisi osaa ja siitä on tehty teatteriversioita, kuunnelmia ja minisarja Yleisradiolle. Elokuussa valkokankaalla nähdään ensimmäinen elokuvaversio.

Elokuvan Poni, oikealta nimeltään Mai (Jenni Lausi) on seitsemänvuotias tyttö, jota askarruttaa koulun alku. Kesän alussa Poni tapaa Puluboin, pulumaisen pojan, joka rakastaa pullaa, ja jonka mielestä r-kirjainta ei saa sanoa ääneen. Kamalan koulun alku unohtuu, kun Puluboin maailmassa voi antautua mielikuvituksen laukkaan.

Risto Räppääjä -elokuvilla ohjaajana suuren yleisön tietoisuuteen noussut Rantasila on viettänyt hiljaiseloa ohjausrintamalla: edellisestä ohjauksesta, Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012), on ehtinyt vierähtää jo kuutisen vuotta. Tavoitteena oli päästä työstämään hyvää käsikirjoitusta. Sellainen löytyi vihdoin Puluboin ja Ponin leffasta. Käsikirjoitus tarjosi ohjaajalle uusia mahdollisuuksia.

Minuun vetosi tarina, joka mahdollisti visuaalisesti ja äänellisesti erilaisten maailmojen kohtaamisen. Siinä oli ikään kuin kolme maailmaa: reaalimaailma, joka oli Ponin kotona ja ympäristössä, Puluboin kanssa oleva mielikuvitusmaailma ja sitten vielä Ponin mielikuvat pistokokeista ja luurangoista ja muista yksityiskohdista. Tämä kiinnosti minua, sillä ihan sellaista en ole tehnyt aiemmin, Rantasila sanoo.

Rantasilan rakkaus väreihin syntyi jo lapsuudenkodissa. Voimakkaat värit, väridramaturgia ja visuaalisuus ovat olleet hänen ohjauksissa tärkeässä osassa. Mietitty värimaailma on vahvasti läsnä myös Puluboin ja Ponin leffassa.

Värit ovat minulle todella tärkeitä. Äitini oli kuvaamataidon opettaja ja meillä oli kotona paljon värejä ja värikästä taidetta. Lapsena värit toivat minulle valtavan paljon lohtua, apua ja iloa. Väreillä on valtava merkitys myös tunnelämään.

Vahvan visuaalisten mahdollisuuksien lisäksi tarinassa oli monia kiinnostavia teemoja. Mielikuvituskavereita itsekin omistanutta Rantasilaa kiinnosti erityisesti mielikuvituksen voima ja vaarat.

Elokuvassa Ponin isä sanoo Ponille, että sinä olet leikkisi pomo, niinkuin reksi on koulun pomo. Mielikuvitus on ihana asia, niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta sitä pitää pystyä hallitsemaan. Lapsilla voi olla joskus vaikea hahmottaa, mikä on totta ja mikä ei. Tätä teemaa oli tärkeä käsitellä, Rantasila pohtii.

Käsikirjoituksessa kiehtoivat lisäksi sen henkilöhahmot, erityisesti Poni. Rantasilan mielestä on tärkeää, että elokuvissa nähdään erinäköisiä päähenkilöitä.

Poni oli sellainen tyttöhahmo, joita harvemmin tehdään. Poni on toimija ja hän on tyttöjä, jolla on monia eri tunteita, hän on varsinainen tunnepesä. Ja harva tuolla pyörii ponin turvassa tai on pulumaisia piirteitä omaava androgyyni, sinitukkainen beatbox-jätkä, Rantasila naurahtaa.

Lapsen on saatava olla lapsi

Rantasila on aiemminkin kantanut huolta siitä, että lapset joutuvat liian aikaisin aikuisten maailmaan. Elokuvissaan hän pitää huolen siitä, että lapset saavat olla lapsia.

En halua tehdä sellaisia lastenelokuvia, joissa lapsi joutuu vastaamaan vanhemmistaan tai heidän ongelmistaan, vaikka olen tätä teemaa aikuisten elokuvissani käsitellytkin. Lapsen on saatava olla lapsi ja saatava elää lapsen tunteita ja asioita, jotka ovat sillä hetkellä tärkeitä. Se on ollut minulle tärkeä kokonaisteema: Poni on ikäisensä lapsi ja elokuvassa mennään lapsen tunne-elämä edellä.

Elokuvassa lasten kanssa työskentely asettaa omia rajojaan, sillä lapsen jaksaminen ja keskittymiskyky on erilaista kuin aikuisen. Lapsen jaksaminen on otettava huomioon mutta kuitenkin niin, että hän tekee työn niin hyvin kuin pystyy. Se pitää ohjaajan ottaa huomioon

Näiden välillä on tasapainoteltava. Jos lapsi on väsynyt, niin sitä on vaikea paikata. Jenni Lausi, elokuvan Poni, on nuorin, jonka kanssa olen tehnyt näin ison roolin. Hänellä on valtavan hyvä keskittymiskyky, mutta silti seitsemän tuntia päivässä 30 päivän ajan on hirveä kakku. Se pitää ohjaajan ottaa huomioon, Rantasila sanoo.

Lasten kanssa työskentely myös inspiroi Rantasilaa. Tapa, jolla lapset kokevat uudet asiat, on voimallinen – siinä ovat läsnä kohtaaminen ja riemu.

Mietin, että noin pitäisi aina suhtautua työhön, varsinkin taiteilijana. Nähdä ja kokea lapsen silmillä, täysillä. Se on ihana puoli lasten kanssa työskentelyssä, Rantasila sanoo.

Vaikka lasten maailman kuvaaminen onkin Rantasilalle tärkeää, ei hän halua leimautua vain lastenelokuvien tekijäksi.

Ajattelen niin, että hyvä on hyvä leffa ja huono leffa on huono leffa, genrestä riippumatta. Kolmen ensimmäisen Risto Räppääjän jälkeen minut laitettiin ohjaajana lastenelokuvakategoriaan. Se ei ole huono asia, mutta ei pidä paikkansa, että haluaisin tehdä vain lastenelokuvia. Toki teen mielelläni lasten elokuvia, koska lasten kanssa on kiva tehdä töitä, Rantasila toteaa.

Näyttelijätaustan hyödyt ja haitat

Teatteritaiteen maisteriksi vuonna 1987 valmistunut Rantasila uskoo, että ohjaajana työskentely on saanut ehdottomasti tukea näyttelijätaustasta.

Jos vaikka ajatellaan Risto Räppääjä -elokuvia, niin ne eivät olisi sen näköisiä kuin mitä ovat, ellen olisi näyttelijä ja muusikko. Mutta vaikka näyttelijätaustasta on hyötyä, on ohjaajan asema kuvauksissa erilainen. Näyttelijä voi elää hetkessä, siinä missä ohjaajan on tehtävä satoja päätöksiä päivässä ja vastattava kokonaisuudesta, Rantasila toteaa.

Rantasila kuvaakin ohjaajan työtä tunteen ja älyn liitoksi. Näyttelijätausta on asettanut myös haasteita.

Aikanaan, 1980-luvulla oli vähän kirosana, että ihmiset tekivät monia asioita. Oli asenteena, että suutari pysyköön lestissään. On ollut haastavaa päästä tekemään tätä työtä. Enää se ei ole niin vaikeaa, kun on päässyt näyttämään osaamistaan useammassa elokuvassa, saanut uskottavuutta.

Itsestäänselvyys moniosaajuus ei ole, vaan ammattitaidon ja kolmen ammatin ylläpitäminen vaatii töitä.

Näyttelijäntyö on vähän eri asemassa, sillä olen tehnyt sitä jo niin pitkään ja laulamista voi treenata kotonakin. Ohjaamaan on kuitenkin pakko päästä, se on ammateistani uusin. Tosin kyllähän ensimmäisen lyhytelokuvan tein jo vuonna 1999, eli on siitäkin jo kaksikymmentä vuotta, Rantasila naurahtaa.

Rantasilalla on jonossa kaksi käsikirjoitusta ja kesällä pieni rooli Ylellä esitettävässä Aikuiset-komediasarjassa. Haaveissa on myös mahdollinen jatko Ponin tarinalle.

Mielelläni tekisin kakkososan saman Ponin kanssa. Toki se riippuu siitä, miten yleisö ottaa elokuvan vastaan, Rantasila sanoo.

Lue myös