| Haastattelussa Aku
Louhimies
Ei mikään
matkailumainos
Paha maa
-elokuvan henkiseksi jatkoksikin
kutsuttu Valkoinen kaupunki
vie helsinkiläisen taksikuskin,
Veli-Matin matkaan. Irtiottoja-televisiosarjasta
tutulla miehellä ei mikään tunnu
sujuvan, ja avioero- ja
huoltajuusdraamalla on traagiset
seuraukset. Martin Scorsesen Taksikuskiin
vahvasti viittaileva elokuva on
kerännyt palkintoja kansainvälisillä
festivaaleilla, esimerkiksi kriitikoiden
palkinnon yksillä Euroopan
tärkeimmistä elokuvafestivaaleista
Tshekin Karlovy Varyssä.
Valkoisen kaupungin
ohjaajan Aku Louhimiehen
edellinen Suomen ensi-iltansa saanut
elokuva Riisuttu mies tuli
elokuvateattereihin vain muutama
kuukausi aiemmin. Louhimies ei
kuitenkaan usko elokuviensa kärsivän
inflaatiosta eri levittäjien välisen
politiikan aiheuttaman lyhyen
julkaisuvälin takia, vaan toivoo
ihmisten löytävän tiensä
teattereihin kumpaakin elokuvaa
katsomaan. Jo ennen Paha maa
-elokuvaakin kuvattu Valkoinen
kaupunki oli kuitenkin alun
perin tarkoitettu vain kansainväliseen
levitykseen.
–
Valkoinen kaupunki on alun perin tehty
pelkästään ulkomaita varten ja
lähtökohtana oli, että tämän ei
pitänyt tulla Suomeen ollenkaan.
Menestys tuolla maailmalla on saanut
aikaan sen, että levittäjä halusi
tuoda tämän myös Suomeen, mistä me
olemme tietysti itse iloisia, ja
ajattelemme, että se on ikään kuin
tällainen pieni kulttuuriteko.
Kansainvälinen
palkintosade ei aiheuta ohjaajalle sen
suurempia paineita, eikä hänellä
erikoisia odotuksia Valkoisen
kaupungin kotimaiselle
menestykselle ole. Louhimies on
ylipäätään ylpeä siitä, että
elokuva on Suomessakin esillä. Myös Riisuttu
mies on lähdössä
kansainvälisille festareille, mutta
vasta vuodenvaihteen jälkeen.
– Nämä elokuvat
ovat vain tulleet nyt eri
järjestyksessä, tämä on jo
kiertänyt paljon maailmaa ja Riisuttu
mies on vasta aloittamassa
festivaalielämäänsä. Se on nyt
saanut jo joitakin isoja merkittäviä
kutsuja, mutta ne ovat sitten vasta
vuodenvaihteen jälkeen.
Henkilökohtaisesti
tärkeä tarina
Louhimies ei
myöskään ole huolissaan kriitikkojen
mahdollisista arvioista, vaan vannoo
tekevänsä elokuvia yksinomaan
katsojille. Tulevat arvostelut eivät
vaikuta miehen työtapaan, vaan töitä
tehdessään hän keskittyy vain
elokuvan lopputulokseen. Valkoisen
kaupungin kohdalla hän on
halunnut saada mahdollisimman
todentuntuisen lopputuloksen, joten
näyttelijöille annettiin vapaat kädet
improvisoida ja kuvaukset suoritettiin
aidoissa ympäristöissä, kuten
Sörnäisten vankilassa.
–
Totta kai kriitikkojen mielipiteellä on
suuri merkitys siihen kuinka hyvin
jotkut ihmiset jonkun elokuvan
löytävät tai eivät löydä, mutta ei
niitä tietenkään siellä työssä,
sitä elokuvaa tehdessä millään
tavalla ajattele. Tärkeintä minusta on
aina elokuvan lopputulos, ja se miten
siihen päädytään, on sinänsä vain
keino. Tämän elokuvan kohdalla
pyrittiin siihen, että tämä olisi
ikään kuin tosi, että ihmiset
puhuisivat niin kuin ihmiset puhuvat, ja
käyttäytyvät niin kuin
käyttäytyvät, ja tämä on kuvattukin
oikeilla paikoilla. Eli siinä mielessä
se improvisatorinen ote on ollut yksi
keino muiden joukossa, mutta ei
missään nimessä itsetarkoitus.
Kysymys on siitä, että mihin
pyritään ja millä keinoin.
Jo Irtiottoja-televisiosarjaa
kuvattaessa Louhimiehen ja muiden
tekijöiden mieleen nousi ajatus, että
juonilinja taksikuski Vellusta oli hyvin
elokuvallinen. Louhimies myös
paljastaa, että tarina on ollut
hänelle henkilökohtaisestikin
tärkeä, mutta sen tarkemmin hän ei
suostu asiaa analysoimaan.
– Se oli tavallaan
mielessä jo silloin, kun sitä sarjaa
kuvattiin, että tästä tulisi hyvä
elokuva. Toki tämä on ollut minulle
myös tärkeä henkilökohtainen
tarinalinja siinä. Minulle itselleni se
on hyvä tarina, yllättävä ja
kiinnostava. En minä sen enempää itse
osaa tai koskaan pyrikään analysoimaan
töitä, että jätetään vain se
kriitikoille se homma.
Kertomisen arvoisia
tarinoita
Louhimiehen elokuvat Paha
maa ja nyt myös Valkoinen
kaupunki antavat suomalaisesta
yhteiskunnasta varsin masentavan kuvan.
Ohjaaja kuitenkin painottaa, että myös
tällaiset tarinat ansaitsevat tulla
kerrotuiksi, eikä liikaan
yksipuolisuuteen elokuvanteossa kannata
sortua.
– Kyllä minä
tietysti olen suomalainen ja pidän
Suomesta, ja juuri sen takia nämäkin
tarinat ovat myös kertomisen arvoisia.
Paha maa -elokuva avasi juuri tällä
viikolla Hollannissa, ja siellä
suurlähettiläs sanoi
avajaispuheessaan, että tämä ei nyt
ihan vastaa sitä matkailumainosta mitä
me yleensä täällä esitellään,
mutta olen silti tyytyväinen ja iloinen
voidessani esitellä myös tällaisen
puolen Suomesta. Toki on olemassa myös
harmaan eri sävyjä.
Ohjaaja ei myönnä,
että ihmisten kurjuus olisi parasta
viihdettä, vaan jatkaa, että
erilaisilla tarinoilla vain on erilaiset
tavoitteet. Siinä missä Riisuttu
mies oli positiivinen ja sai
ihmiset nauramaan, Valkoinen
kaupunki taas järkyttää
traagisuudellaan. Louhimies näkee
kuitenkin kummankin kaltaisille
tarinoille tarpeen.
– Ihmiset, jotka
tulivat ulos Riisutun miehen
ensi-illasta hymyilivät ja nauroivat,
ja olivat pitäneet sitä positiivisena
elokuvana. Sitten toisaalta jotkut
kriitikot eivät juuri siitä asiasta
pitäneet, että se oli ikään kuin
erilainen ja positiivinen. Ja sitten
taas tästä minä olen jo sanonut,
että tämä on järkyttävä, mutta
siitä huolimatta hyvä. Sen on varmaan
sitä myös, että mitä katsojat
milloinkin lähtee hakemaan ja mikä
kenenkin tarve milloinkin on.
Tiina Forsberg |