– Toki on hienoa saada palkintoja ja kehuja, ja nehän ovat aina koko työryhmälle, ohjaaja on vain keulakuva, mutta ne palkinnot eivät auta seuraavan leffan tekemisessä, sillä siinä on aina uudet haasteet edessä.

– Totta kai se vaikutti. Varsinkin kun Veli-Pekka Hänninen oli niin aktiivinen Turun lehdistössä ja oli yhteyksissä Turun tuomioseurakunnan työntekijöihin ja kirkkoherroihin aiheuttaen pahaa mieltä ja ruokki yleistä ilmapiiriä meitä vastaan. Varmaankin tämä Turun kuvausjakso on oman henkilökohtaisen elokuvaurani raskain. Mutta nyt jälkeenpäin kun miettii sitä, niin ei se pelkästään huonoa ollut. Kinastelu, riita ja epävarmuus aiheutti ryhmämme yhteen hitsautumista: yhdessä taisteltiin läpi ja tehtiin tämä elokuva. Akun kanssa oltiin myös juteltu, että haluamme elokuvaan tiettyä rosoisuutta ja elämänmakuisuutta, ettei kokonaisuus olisi liian sliipattu ja hallittu, ja tämä riitely varmaan toi sen vielä paremmin esiin.

– Kyllä se on ollut osin tietoinen valinta. Toki toivon, että olisin vasta urani alussa ja vastaan tulisi erilaisiakin elokuvia. Osasyy tähän on, että ei ole tullut kohdalle oikeita tarinoita, tai jos on, niitä on ollut vaikea toteuttaa. Minulla on kyllä työn alla erilaisiakin projekteja lastenelokuvasta eeppiseen rakkaustarinaan ja sotaelokuvaan asti. Ei urbaanius ole määräävä tekijä, kysymys on enemmänkin siitä, että Suomessa tehdään vuosittain kymmenisen elokuvaa ja rahoitus on helpompaa järjestää elokuvalle, joka tapahtuu nykyajassa ja jossa ei ole mielettömiä joukkokohtauksia.

– Mielestäni elokuva on tässä onnistunut. Asiat ovat jo käsikirjoituksessa ja Aku on onnistunut tuomaan ne elokuvassa esille. Ja minusta kirkko ei ole tämän elokuvan teema. Elokuva ei kerro uskonnosta tai siitä miten joku uskoo, emmekä me väitä millainen Suomen kirkko on instituutiona tai työpaikkana, no ehkä vähän työpaikkana. Koko ajan oli selvää, että emme millään tavalla halua rienata tai pilkata kenenkään henkilökohtaista vakaumusta ja uskoa, tai kirkkoakaan laisinkaan. Tämä elokuva kertoo ihmisistä, ja nämä ihmiset ovat vain töissä kirkossa.

– Olisihan se toivottavaa. Mitättömien elokuvien tekeminen on minusta kaikkein ikävintä, että leffa ei kiinnostaisi ketään. Vaikea sanoa vielä, mistä ihmiset haluavat tämän tiimoilta keskustella… kyllähän maailmaan puhetta mahtuu.

– Olen hieman huolissani suomalaisesta miehestä. Toivoisin, että kun miehet tai naiset näkevät tämän elokuvan, niin se voisi avata jotakin heidän omassa elämässään, edes jotain pientä: jotta miehet kiinnostuisivat teatterista, jotta miehet tajuaisivat pitää omasta fysiikastaan huolta ja jotta miehet pysyisivät virkeinä. Minulla on hieman sellainen olo, että kun miehet vanhenevat, niin he jäävät jonnekin eivätkä muista ravita itseään henkisesti ja muuta. Minusta naiset voivat paljon paremmin. Jos katson kadulle niin 40–50-vuotiaat naiset ovat aina kahdestaan sauvakävelyllä, ei ne miehet siellä ole. Saati, että mies lähtisi toisen miehen kanssa lenkille pitämään itsestään hyvää huolta. Ei sellaista tapahdu.

– Paita ei ollut omani vaan saimme sen lavastajamme mieheltä ja olisin todellakin halunnut niin hienon paidan itselleni. Kyllä se minulle jossain vaiheessa taidettiin luvatakin, mutta kuvausten jälkeen paitaa ei ole näkynyt. Mies taisi ymmärrettävästi ottaa omansa takaisin.