Elämän kovettunut ja yksiulotteinen pinta alkoi mureta lohkeillen loppuvuodesta 1989. Pakkovallan aikainen samea väsähtäneisyys pyyhkäistiin hetkessä pois. Historia teki mittavan paluunsa. Sosialismista tuli muutamassa vuodessa historian harharetki. Suomessakin pitkään vaiennetut saivat takaisin kansalaisoikeutensa itse tekemäänsä menneisyyteen. Itsepetokselle altis kansallinen kaksoisminuus päättyi. Äskeisistä menneisyytensä sotimalla turmelleista tuli kansakunnan pelastajia. Itsenäisyyden säilyttämisestä tuli kirjaimellisestikin verellä lunastettu arvo, jota ei ollut enää hälventämässä menneisyyden kieltävä pakkosovitus itänaapurin kuviteltuihin ja todellisiin intresseihin. Suuri historia teki oikeutta talvi- ja jatkosotaan osallistuneille aivan samoin kuin Väinö Linna jakoi oikeutta kansalaissodan hävinneelle osapuolelle.

Menneisyyden varjojen karkottaminen vaati monenlaisia hyvitysriittejä, joista varsin keskeisessä asemassa oli elokuva. Åke Lindmanin tuorein elokuva Etulinjan edessä on jatkoa Parikan Talvisodasta alkaneille hyvitysmenoille. Samalla se on myös täydentävä tulkinta menneisyyskuvassamme. Enää ei tarvitse kuunnella pakkoliturgian alla annettuja historian väärennöksiä siitä, kuinka Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Enää ei ole myöskään kysymys siitä, miten kieltää tai kiertää se, mikä menneisyydessä oli todellisinta. Nyt vastataan kysymykseen, miten ylipäätään vähäväkinen pieni pohjoinen kansa selvisi hengissä suurten mahtien välisessä silmittömässä kuolonsinfoniassa. Oli tullut aika palauttaa menneisyys oikeudenmukaisempiin mittasuhteisiin.

Oikeutta ovat saaneet niin kaatuneet, veteraanit kuin sotainvaliditkin. Viime aikojen tulkinnat ovat tuntuvasti laventaneet niiden joukkoa, jotka ansaitsevat osansa kansakunnan säilymisestä itsenäisenä ja punavyöryn taltuttamisesta. Myös Åke Lindmanin elokuva muistuttaa eräästä helposti ohitetusta tosiasiasta, että kielellinen vähemmistöryhmä, suomenruotsalaiset, antoi suuren uhrinsa jatkosodassa varsinkin kesän 1944 taisteluissa Viipurin edustalla. Siellä eversti Alpo Marttisen johtama suomenruotsalainen JR 61 esti puna-armeijan etenemisen Viipurista länteen. Tienhaaran vastarinnan murtuminen olisi aukaissut punakoneelle jokseenkin suoran tien kohti Helsinkiä ja itsenäisyyden menetystä. Tienhaaran taistelu on yksi kolmesta suuresta torjuntavoitosta Kannaksella keskikesällä 1944. Ne kaksi muuta olivat Tali-Ihantala ja Äyräpää-Vuoksi. Ei mikään pieni meriitti suomenruotsalaiselta rykmentiltä.

Etulinjan edessä onkin syytä nähdä tässä historiallisessa ympäristössä, jossa se on liitetty osaksi menneisyyden palauttamista. Elokuva on enemmän historiakuvaamme liittyvä ja sitä täydentävä kuin elokuvallinen merkkiteos. Itse kuulun siihen katsojasukupolveen, jolla on huikeat elokuvaa lukemaan opettavat Tarkovskinsa, Wajdansa, Fellininsä, Bertoluccinsa, Kubrickinsa, Peckinpah'nsa – ties kuinka suuri liutansa elokuvahistorian mahtinimiä. Lindmanin elokuvaa ei mielellään arvioi tässä seurassa, ei edes Laineen Tuntematonta vasten vaan paremminkin sen historiallista paikkaansa vasten, sarjassa "oikeutta menneisyydelle".

Sinänsä itse elokuva katselukokemuksena kahmaisi mukaansa – kuvittelisin juuri yhteytensä ansiosta elettyyn todellisuuteen. Tätä tunnetta lujitti vielä paikalla olleet JR 61:n veteraanit. Lindmanin elokuva on suurimmillaan siinä, että sodan sankaruus ei irrota otettaan sodan traagisuudesta. Toisaalta elokuva on kertomus varsinkin sotajoukkojen johtajista ja niistä ominaisuuksista, joita heillä täytyi olla järjettömyydessä selviytymiseksi. Elokuva rakentuu kahdesta peräkkäisestä jaksosta ja henkilöstä. Elokuvan alkupuolta hallinnoi yli 200 partioretkeä johtanut joukkueenjohtaja vänrikki Harry Järv (Tobias Zilliacus), hänen joukkueensa ja heidän Syvärillä 1941–43 vihollisen linjojen taakse tekemät iskut, vanginsieppaukset ja tiedusteluretket aina siihen asti, kunnes Järv haavoittuu astuttuaan miinaan. Tästä jatkaa Järvin esimies, rykmentinkomentaja everstiluutnantti Alpo Marttinen ja hänen johtamansa torjuntataistelu Viipurin länsipuolisella Tienhaaran alueella kesällä 1944. Ilkka Heiskanen piirtää vahvan johtajakuvan vain 35-vuotiaana everstiksi ylennetystä Marttisesta.

Vaikka en kuulukaan elokuvakriitikoihin, antaa Etulinjan edessä muutaman aiheen ongelmalliseksi kokemaani elokuvalliseen otteeseen. Ensimmäinen näistä on itse Järv, Järvin joukkue ja asemasotaelämä korsussa. Vaikka pitäisi kuinka uskottavana tahansa Järvin persoonan eheyttä, kykyä olla vaikuttava johtaja ja suoriutua erinomaisesti annetuista tehtävistä, pakostakin koko yhteisön elämisen kuva jäi oudon kliiniseksi. Tunnelma oli kuin pyhäkoulussa, ei puhuttu rumia, luettiin kirjoja ja elettiin muutenkin korkeakulttuurissa fiiliksissä, mitä nyt välillä käytiin tappamassa ryssiä. Elävässä elämässä harvoin näkee niin paljon yhteen oloon puhallettuja olentoja.

Tuli myös enemmän tai vähemmän poikkinainen olo, kun Järv poistui kokonaan taistelutantereelta haavoituttuaan ja jäätyään Ruotsiin sotasairaalaan. Siitä sitten jatkoi elokuvan loppuun asti komentaja Marttisen vahvat johtamisotteet. Jostakin olisin etsinyt näille kahdelle vahvalle johtajalle yhdistävän siteen elokuvan loppupuolelle. Sellaisenhan olisi tarjonnut vaikka itse todellisuus, kun Järv auttoi Marttisen sodan jälkeen pakenemaan asekätkijöitä jahtaavaa valtiollista poliisia Merenkurkun yli Ruotsiin. Marttinen puolestaan jatkoi matkaansa USA:han, jossa hän yleni sotilasurallaan toistamiseen everstiksi. Järv teki puolestaan vaikuttavan uran Ruotsissa kulttuurivaikuttajana aina 40 kirjoittamaansa teosta myöten. Tuli sellainenkin mahdollisuus mieleen, että elokuvallisuuden "pelastamiseksi" olisi ollut mahdollista rakentaa fiktiivinen yhteys näiden kahden soturin välille, vaikka sitten palauttamalla Järv takaisin Tienhaaran taisteluihin.

Elokuvassa oli myös eräs elementti, johon ei voinut olla kiinnittymättä. Järv oli intohimoinen valokuvaaja. Hän kulki kamera kaulassaan ja tallensi filmille taistelutapahtumia, haavoittumisia ja sotilaan arkea. Elokuvassa näitä pysäytettyjä kuvia oli niin kauan kuin Järv oli mukana. Olisin mielelläni nähnyt valokuvat jonkinlaisena läpäisevänä juonteena läpi elokuvan. Elokuva sisälsi myös lyhyitä pätkiä, joissa haastateltiin itseään yli kahdeksankymppistä Järviä, samoin mukana oli sodanaikaisia dokumenttikuvauksia. Minulle ne edustivat enemmänkin siirtymistä elokuvasta dokumenttiin kuin elokuvallista syventämistä.

Olen tietoinen siitä, että toisen ihmisen tekemisten luonnostelu paremmaksi ei ole erityisen suurta älyllisyyttä vaativaa puuhaa. Edellä olen halunnut kertoa enemmänkin kokemisesta kuin Lindmanin elokuvan arvostelusta tai sen ei niin loistavana pitämisestä. Kokemuksellisesti elokuva merkitsi minulla samaa kuin monet muut sodasta kertovat elokuvat nuoren elämän tuhlaamisena, vaikkakin kysymyksessä on niinkin iso asia kuin itsenäisyyden säilyttäminen. Historia, sen tosiasiat ja tunteva inhimillisyys siinä ovat vastakkain kuten niin usein elämässä tapahtuu. Lindman pystyy hyvin säilyttämään juuri tämän sodan luonteen kaksijakoisuuden, toisaalla on kunnianosoitus veteraaneille, toisaalla sodan karuus ja elämänvastaisuus. Sodan arki ja arvet jättävät hyvin vähän tilaa sellaiselle sankaruudelle, jonka helppohintaisessa myytissä rypee koko kassa-amerikkalainen nuori sotasankari. Lindman antaa sodan sotana, jokseenkin kaunistelemattomana, vaikka hänen sotilaansa ovat aika kaukana siitä henkilöstä, jonka Lindman itse loi Tuntemattoman Lehtona.

Lindmania jututtaessani koin aika voimakkaasti, että siinä sitä istuu sellaisen kansallisen betonimonumentin vieressä, jonka elämisen jano mittavan teatteri- ja elokuvauran sekä kahden infarktin jälkeen on yhä käsittämätön. Seuraava elokuva on jo tekeillä Tali-Ihantalan taisteluista. Ei voi muuta kuin antaa palaa!

Artikkeli perustuu Åke Lindmanin haastatteluun, joka kokonaisuudessaan on kuunneltavassa muodossa.

Risto Hämäläinen