– Peruselementtinä on toiminut Helmiä ja sikoja ja Pitkä kuuma kesä -elokuvien tyyliin brittityyppinen komedia, jossa kerrotaan hieman Housut pois -elokuvan tyyliin ryhmästä ihmisiä tekemässä jotain samaa asiaa. Siinä mielessä 8 päivää ensi-iltaan ei olekaan amerikkalaistyylinen romanttinen komedia, joissa usein keskitytään vain yhteen pääpariin.

– Elokuvassa Helmiä ja sikoja oli jo olemassa Laura Birnin ja Mikko Leppilammen orastava rakkaustarina. Sitä tehdessä tuli sellainen olo, että näiden ihmisten kanssa olisi hauska tehdä romanttinen komedia.

– Kun olin kuitenkin tehnyt kaksi juttua, jotka keskittyivät aika tiiviisti jätkämaailmaan, niin oli kiinnostavaa lähteä tekemään naisesta päähenkilöä.

– On mahdotonta kirjoittaa mitään, mikä ei itseäni kiinnosta ja usein lähdenkin kehittelemään ajatusta, että mitä jos tapahtuisi näin. Samalla huomaan hakevani asioista niiden koomisia puolia. Onkin vain parasta mennä siihen suuntaan, mikä tuntuu hyvältä.

– Käsikirjoitusvaihe on sellainen työvaihe, josta tykkään ihan älyttömästi. Vaikka kirjoittaminen kestää aina oman aikansa ja välillä toivoisi näkevänsä tuloksia nopeammin, niin silloin kun elokuvaan luotu maailma herää elämään, siitä pitää todella paljon. Vastaavasti käsikirjoittaminen on aivan erilainen vaihe, kuin ohjaukseen liittyvä sosiaalinen vaihe, jossa näyttelijät lopulta muuttavat kirjoitetut roolihahmot lihaksi.

– Niin kauan kuin minulla on rahoittajien luottamus, voin muuttaa käsikirjoitusta mihin suuntaan tahansa. Tässä tapauksessa käsikirjoitus muuttui kuitenkin aika vähän. Dialogit pysyivät pitkälle alkuperäisinä, ja kun on tehnyt töitä samojen näyttelijöiden kanssa, dialogi tulee automaattisesti valmiimmaksi. Tässäkään elokuvassa ei ole kuin yksi poistettu kohtaus.

– Harjoitusvaihe kesti kuukauden verran. Siinä vaiheessa löytyvät aksentit ja homma alkaa lopullisesti elämään. Jos näin hölmösti voi sanoa, niin harjoitusvaihe on ehkä jopa tärkeämpi kuin kuvausvaihe, koska silloin elokuva alkaa elämään, siihen tulee uusia elementtejä ja samalla syntyy kontakti näyttelijöiden välille.

– Itse asiassa komedian tekemisestähän sanotaan, että se on vaikein elokuvan lajeista ja tietyllä tapaahan se on, sillä jos se ei hymyilytä tai naurata ihmisiä, niin silloin se ei ole onnistunut perinteisessä mielessä kovin hyvin.

– Kuten tv:n puolella on nähty, komediat toimivat usein parhaiten silloin, kun tekijäporukka on jollain tavalla ryhmä. Esimerkkeinä tulevat mieleen Lapinlahden linnut, Kummeli, Ryhmäteatterin Tabu. Sen vuoksi pyrinkin keskittymään näyttelijöihin. Tietenkin ennen kuvauksia suunnittelemme lavastajan, kuvaajan ja muiden työryhmien kanssa asioita valmiiksi, mutta kuvaustilanteessa huomioni kiinnittyy pelkästään näyttelijöihin. Ja hyvä niin, sillä kun ihmiset menevät elokuviin, he menevät katsomaan näyttelijöiden kautta kerrottua tarinaa. Silloin mun työsarkaani on kuvausten aikana auttaa näyttelijöitä menemään omassa työssään mahdollisimman pitkälle.

– Olen koko ajan mukana leikkaamossa leikkaajan kanssa. Vastaavasti valitsen myös musiikit, joita hoidin yhdessä Pauli Hanhiniemen ja studion omistajan kanssa.

– On vaikea enää edes ymmärtää, mitä oikein näkee, kun elokuvan on käynyt päässään läpi niin moneen kertaan, että tuntuu kuin se olisi pikselöitynyt osiin. Varmaan vasta vuosia myöhemmin elokuvaa katsoessa tajuaa, että siinä oli tarinakin mukana ja että kaikki osa-alueet muodostavat yhden kokonaisuuden.

– Tällä hetkellä päässä on useampiakin aika eri tyyppisiä ajatuksia, joita voisi lähteä kehittelemään eteenpäin, mutta vielä en ole selvillä, mikä juttu se olisi. Kun joku idea tuntuu siltä, että tämä täytyy tehdä kiireimmin pois alta, niin sitten on pakko ruveta taas hommiin.