Komedian ohjaajaksi

Ohjaaja Lauri Randla oli nuoruudessaan innostunut toimintaelokuvista ja saikin Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessaan vaikutteita juuri Hollywood-ohjaajien elokuvista.

En alun perin ajatellut ryhtyväni draaman tai mustan komedian tai komedian ohjaajaksi. Kun nuoruudessa aloin näyttelemään ensimmäisissä lyhytelokuvissa, niin haaveena olivat action-leffat, mutta onneksi siitä päästiin, kasvettiin ulos.

Siirtyminen komedian ja mustan komedian pariin tapahtui kuitenkin luontevasti, koska Randlalla on tapana heittää läppää ja suhtautua vakavampiin tilanteisiin huumorilla. Tämä tulee esiin hänen naurun sävyttämässä puheessaan sekä elokuvissaan. Randlan ensimmäisessä pitkässä fiktioelokuvassa Näkemiin Neuvostoliitossa (2020) draama ja komedia yhdistyvät sujuvasti toisiinsa.

Elämähän ei ole niin yksioikoista. Välillä se on dramaattista, välillä se on naurettavaa, välillä se voi olla jopa täysin absurdia ja hetken aikaa tylsää. Kun sekoittaa näitä kaikkia ominaisuuksia elokuvaan niin, että ne toimivat hyvässä rytmissä niin silloin syntyy illuusio eletystä elämästä.

Pitkän elokuvan tekemisen haasteet

Randla koki tarkkaa ennakkosuunnittelua vaativan pitkän elokuvan tuotantoprosessin erilaisena verrattuna hänen tekemiinsä lyhytelokuviin, kuten palkittuun Mausoleumiin (2016). Lyhytelokuvissa hänen on ollut mahdollista kuvata kohtauksia uudestaan saamiensa ideoiden pohjalta, mutta pitkässä elokuvassa tämä ei ollut mahdollista.

Lyhytelokuvahan on sprinttikisa ja pitkä elokuva on maraton, ja ominaisuudet, jotka ovat hyväksi sprinttikisassa, saattavat olla ongelmallisia maratonjuoksussa. Siinä piti oikeasti pystyä katsomaan kokonaiskuvaa paljon laajemmalta kantilta, koska pitkän elokuvan tarina on pidempi. Siinä oli ihan eri tavalla päätösten kanssa, alkupään päätökset ovat naimisissa loppupään kanssa.

Tuli opittua, että olettaminen on kaikkien emämunausten äiti. Se oli myös oppitunti siitä, että kannattaa ottaa selvää eikä olettaa.

Näkemiin Neuvostoliiton teossa haasteena oli myös lapsinäyttelijöiden kanssa työskentely, joka on ajallisesti rajatumpaa ja vaati ohjaajalta enemmän huomiointia kuvausaikataulujen järjestämisen sekä nuorempien näyttelijöiden ohjeistamisen ja tukemisen kanssa.

Mikä ehkä erottaa tämän tavanomaisesta elokuvasta on siinä, että kun tekee lapsen kanssa töitä niin ei voi ohjaajana jättää hahmon kehityskaarta lapsen vastuulle. Joudut ohjaajana oikeasti osallistumaan hahmon rakentamiseen aivan eri tavalla kuin aikuisnäyttelijän kanssa.

Nuoruuden kokemukset fiktioelokuvan pohjana

Vaikka elokuvan päähenkilö Johannekselle (Niklas Kouzmitchev) tapahtuvat asiat pohjautuvat Randlan omiin lapsuuden kokemuksiin niin fiktiivisenä elokuvana Näkemiin Neuvostoliitto ei ole menneisyyden tapahtumien suoraviivainen rekonstruktio vaan dramatisointiin ja katsojien historialliseen tietämykseen vetoava teos.

Pitää ymmärtää, että vaikka olen lainannut Johannekselle todella paljon omasta elämästäni ja myös sukuni elämästä ja jopa kielen, niin kyseessä on fiktioelokuva, joka on kuin allegoria niistä tapahtumista.

Todelliset historialliset tapahtumat, kuten presidentti Mauno Koiviston inkeriläislausunto ja Viron itsenäisyysliikehdintä, jota Randla seurasi Tartossa television välityksellä, toimivat kuitenkin pohjana, jolle lapsennäkökulmaan ja perhe-elämään keskittyvä elokuva rakentui.

Koen, että todellisuudesta ammentaessani minun on helpompi hahmottaa, käsitellä ja taivutella tarinaa kuin jos heittäisin täysin fiktiivisen tarinan.

Randlan kokemukset Neuvosto-Virossa, itsenäisessä Virossa sekä Suomessa elämisestä, kuten erilaisesta historianopetuksesta ja tavaroiden saatavuudesta huolimatta liittyivät pääosin ihmisten kohtaamiseen, missä oli lopulta paljon samaa maasta tai aatteesta huolimatta.

Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia. Oli järjestelmä enemmän tai vähemmän mikä tahansa, niin pohjimmiltaan toiveet, haaveet ja halut ovat hyvin samankaltaisia. Ja myös ennakkoluulot ovat hyvin samankaltaisia.

Neuvosto-Viron monimuotoisuus

Henkilöhahmojensa kautta elokuva tarjoaa katsauksen Neuvosto-Virossa eläneiden eri kansallisuuksien moninaiseen kirjoon. Randlan tavoin koulussa itsensä ulkopuoliseksi tunteva ja eri kieltä puhuva Johannes ystävystyy tšetšeeniperheen lasten Veran (Elene Baratašvili) ja Genan (Dima Bespalov) kanssa.

Oikeassa elämässähän tyttö ei ollut tšetšeeni vaan osseetti eli vielä harvinaisempaa, tuntemattomampaa kansaa. Jotta kansallisuudet saataisiin elokuvassa edes jollain lailla kartalle, piti käyttää vähän tunnetumpia kansallisuuksia ja tšetšeenit olivat ehkä tunnetuin vähemmistö, jonka kanssa Venäjällä on jatkuvia ongelmia.

Näkemiin Neuvostoliiton lavastukseen Randla sai apua elokuvassa mukana olleiden tekijöiden kokemuksista aikakaudella elämisestä sekä heidän säilyttämiään neuvostoajan tavaroita ja valokuvia. Elokuvan Sillanmäen, entisen suljetun kaupungin, kuvauspaikkojen kautta taas haluttiin välittää aikaisemmissa esityksissä piiloon jäänyt kuva Neuvostoliitosta

Kun me näimme Neuvostoliiton Kodakin silmin, niin me näimme hyvin värikkään version siitä ja sitten aloimme miettiä, että Neuvostoliitossa oli runsaasti kaikenlaista ihan ihme sosialistisrealistista arkkitehtuuria, jota ei ole tuotu esille.

Useiden sukupolvien ja inkeriläisten tarina

Ensimmäisessä inkerinkielisessä elokuvassa tuodaan esiin myös Randlan suvun jäseniä ja heidän kokemuksiaan. Johanneksen äidin (Nika Savolainen) ja isovanhempien (Ülle Kaljuste ja Tõnu Oja) näyttelijät valikoituivat pitkän ja monimutkaisen roolitusprosessin kautta, mutta alitajuisesti Randla tuli valinneeksi perheenjäsentensä kanssa hyvin samannäköisiä näyttelijöitä.

Nika näyttää täysin äidiltäni. Niin paljon, että äitinikin järkyttyi, miten paljon yhtäläisyyttä heissä oli, kun laitettiin 1980-luvun vaatteet ja sama tukkatyyli.

Elokuvassa Johanneksen lämmin ja ajoittain haasteellinen suhde hänen kasvatuksestaan äidin poissa ollessa vastaaviin isovanhempiin sai Randlan kokemusten lisäksi inspiraatiota tšekkiläisestä elokuvasta Kolja (Kolya, 1996).

Näkemiin Neuvostoliitossa on tietyllä tavalla sama prosessi isovanhempien kanssa. He kasvattavat Johannesta Homo sovieticukseksi, kunnes maailma jonne häntä on kasvatettu, ei ole enää olemassa ja hän menee ihan toiseen paikkaan.

Seuraavaksi ohjaamassaan tv-sarjassa Randla aikoo jatkaa sukunsa juurien, 1930-luvun inkeriläisen kielen ja kulttuurin kuvausta. Lähinnä kansainvälisiä projekteja uransa alusta lähtien työstäneen Randlan mukaan mahdollisia filmattavia aiheita, jotka herättävät myös kansainvälistä kiinnostusta, löytyy historiankirjoista pidemmäksikin aikaa.

Kun kirjoittaa suomensukuisista osana Neuvostoliittoa tai jotain suurvaltaa, pääsee heti mittakaavaltaan suurempiin tarinoihin. Suomensukuisia on osallistunut maailmalla vaikka minkä tyyppisiin juttuihin, josta saa vaikka kuinka huikeita stooreja, kunhan vaan vähäsen kaivaa.

Taidetta pandemian keskellä

Näkemiin Neuvostoliiton piti tulla ensi-iltaan jo maaliskuussa, mutta koronaviruspandemia lykkäsi monien muiden elokuvien tavoin julkaisun heinäkuulle. Randla on kuitenkin jo saanut positiivista palautetta elokuvasta järjestetyistä suosituista ennakkonäytöksistä.

Siellä on ollut kaiken ikäisiä ihmisiä katsomassa. On ollut positiivista, että se ei ole vain jonkun yhden ihmisryhmän elokuva. Toivoisinkin, että elokuva tavoittaa mahdollisimman monia.

Koronaeristyksen aiheuttaman alkushokin, turhautumisen ja Red Dead Redemptionin intensiivisen pelaamisen jälkeen Randla sai kannustusta palaamaan seuraavan projektinsa työstämisen pariin.

Vaimoni totesi, että edellisen kerran kun oli ruttoepidemia, niin Shakespeare kirjoitti King Learin. Se kommentti alkoi vituttaa minua niin, että menin kirjoittamaan. Aluksi ajattelin, etten reagoi asiaan, mutta muutaman päivän jälkeen palasin kirjoittamisen ääreen.

Lue myös