Ainutlaatuinen matka

Juhana Honkosella ei alun perin ollut suunnitelmissa tehdä dokumenttielokuvaa, kun hän lähti ensimmäisen kerran mukaan avustusmatkalle Itä-Ukrainaan vuonna 2016.

Olin jo pitkään työskennellyt kuvaajana ja ollut lyhytelokuvaprojekteissa. Timo Puustinen soitti minulle ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä Ukrainaan kuvaamaan. Tietysti se kiinnosti, ja kun oli kyse avustusmatkasta. Viikkoa ennen lähtöä muistin, että Ukrainassa on sota, ja että liittyyköhän tämä siihen. Kysyin Timolta menemmekö sota-alueelle. Hän vastasi, että just sinne. Ensimmäinen avustusmatka oli todellinen seikkailu, matka tuntemattomaan.

Lähdin sinne kuvaajana, ensisijaisesti avustusmatkalaisena. Kun katsoin materiaalia läpi, olin vakuuttunut siitä, että tässä on jotain, mitä en olisi tullut koskaan muuten näkemään.

Syntyi Honkosen ohjaama ja kuvaama Jouluiloa Ukrainaan, joka kertoo hyvän tekemisestä – jyväskyläläisen kauppiaan Timo Puustisen käynnistämästä avustusmatkasta Itä-Ukrainaan, jossa sodan keskellä oleville lapsille viedään joululahjoja. Matkan suurimpana tarkoituksena on tuoda jouluiloa Pilgrimin orpokodin lapsille.

Itä-Ukrainassa, Donetskin kansantasavallassa on sota, joka alkoi huhtikuussa 2014. Kiistanalaista aluetta hallitsee Venäjä-mielinen separatistiorganisaatio. Tulitauosta on sovittu useita kertoja, mutta tulokset ovat jääneet laihoiksi. EU on asettanut Venäjää kohtaan rajoittavia toimenpiteitä kriisin ratkaisemiseksi. Sanktioita on asetettu vaiheittain vuodesta 2014 lähtien. Rajoituksiin kuuluu muun muassa talouspakotteita, diplomaattisia toimia ja matkustusrajoituksia.

Dokumenttielokuvaksi

Timo Puustinen on jo usean vuoden ajan tehnyt lahjoituksia nuorisotyöhön sekä ensi- ja turvakodeille Keski-Suomessa. Hän aloitti myös lahjakeräyksen lapsille. Kun hän kuuli, että Ukrainassa on suuri hätä, hän päätti lähteä sinne avustusmatkalle. Ensimmäinen matka oli vuonna 2015. Matkat Ukrainaan eivät jääneet vain yhteen kertaan. Lasten tilanne kosketti. Keräyksillä saatujen lahjojen määrä kasvoi vuosi vuodelta.

Avustusmatkalaisilta kyseltiin paljon Ukrainan tilanteesta. Siitä tiedettiin vähän. Timo Puustinen ajatteli, että sitä voisi parhaiten tuoda esiin kuvaamalla sitä. Ajatus vahvistui, kun Juhana Honkonen lähti mukaan.

Opiskelin Tampereen ammattikorkeakoulussa media-alaa, ja aloin suunnitella lopputyötäni. Kun matkan jälkeen katsoin kuvaamaani materiaalia, huomasin kuinka mielenkiintoista se oli. Siellä oli ainutlaatuisia hetkiä. Sattumanvaraista kuvamateriaalia yhdisti seuraavat asiat: mennään paikasta A paikkaan B eikä tiedetä, mitä tulee vastaan ja mikä perillä odottaa. En osannut venäjää, mutta opiskelukaverini auttoi materiaalin kääntämisessä. Siinä oli esimerkiksi tilanne, kun kaksi sotilasta alkaa kiivaasti puhua ampumisen alkaessa taustalla. Olin kuvannut sen, koska luulin, että sen täytyy olla jotain mielenkiintoista. Myöhemmin selvisi, että he puhuivat siitä, kun he olivat päässeet käymään saunassa.

Materiaalia ei kuitenkaan hyväksytty lopputyöksi, koska lopputyö olisi pitänyt tehdä paljon lyhyemmässä ajassa eikä se ollut mahdollista. Kuvaaminen Ukrainassa vei kuitenkin Honkosen mennessään. Hän oli innostunut materiaalistaan ja sai idean dokumenttielokuvaan.

Lähdin kuvaamaan seuraavalle avustusmatkalle. Syntyi tämä elokuva, joka on ensimmäinen pitkä elokuvani. Tein sen ystävänpalveluksena Timolle ja kaikille, jotka ovat olleet hyväntekeväisyydessä mukana.

Budjettia ei oikeastaan ole

Dokumentti syntyi ilman varsinaista rahoitusta.

Emme edes hakeneet rahoitusta. Tämä on tehty pääosin opiskelijavoimin. Käytimme saamamme Mesenaatti.me -joukkorahoituskampanjan tuotot muun muassa kuvaus- ja äänityskalustoon. Saimme niistä hyvät tarjoukset ja pystyimme hankkimaan ne.

Elokuvan teko oli monin tavoin haasteellista. Materiaalia oli paljon ja aihe on arka. Eteen tuli ainutlaatuisia tilanteita, asioita, joita muut kotimaiset elokuvantekijät eivät kenties ole kohdanneet.

Piti tehdä itselleen selväksi, että kykenee seisomaan tämän takana. Tiedostin esimerkiksi hyväntekeväisyystoimintaan kohdistuvan usein ristiriitaista ajattelua ja sodan olevan arka paikka. Jos elokuvaa ei tehtäisi, apu jäisi saamatta, ajattelin.

Tilanteisiin ei voi vaikuttaa

Kuvausryhmää ei ollut – se oli Honkonen. Hän teki kaikkea, ajoi autoa. Hänellä oli repussa tietokone ja kaksi kameraa koko ajan toimintakunnossa. Hän kuvasi aina kun mahdollista, käytännössä kaiken hereillä oloaikansa. Yöllä hän siirsi materiaalia koneelle.

Se oli kuin urheilusuoritus. Koska en osannut kieltä, halusin varmistua, että saan mahdollisimman paljon materiaalia. Oli paljon tilanteita, joihin en voinut vaikuttaa, esimerkiksi haastatteluihin. Täytyi luottaa, että kaikki hoituu ja olemme turvassa.

He toimivat oppaansa Gennadi Mokhnenkon ohjeiden mukaan eivätkä menneet minnekään ilman häntä. Isommalla porukalla paikkoihin ei voinut mennä.

Minulla oli lappu, jossa oli kuka olen ja mitä teen: teen elokuvaa, mutta en puhu venäjää. Kun haastattelin, paperilla oli venäjänkieliset kysymykset, jotka annoin haastateltaville. Tarvitsin usein paikallisten ihmisiä kysymään kysymykset ja heidän ilmeensä oli näkemisen arvoisia.

En ymmärtänyt monista haastatteluista mitään. Kun jälkeenpäin katsoin niitä, usein harmitti kun en kysynyt jotain asiaa ja kuvannut lisää. Mieleni tuli se, kun koulussa puhuttiin ajoista jolloin dokumentti käsitettiin totuuselokuvana. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki pienimmätkin valinnat vaikuttavat. Mutta jos et ymmärrä vaikkapa kuvaamaasi ja kysymääsi, et voi niin paljon vaikuttaa elokuvaan. Se voi tuoda mukanaan hyvääkin.

”Emme valinneet puolia”

Honkosen tavoitteena oli keskittyä lapsiin ja siviileihin.

Mieleen on jäänyt silta, jonka vain lapset saivat ylittää. He menivät kouluun rintamalinjan toiselle puolelle. Minua on vaivannut kommentit, että et voi olla Venäjän ystävä, jos menet Ukrainan puolelle. Kyse ei ollut siitä, että menimme sinne valitsemaan puolen.

Kun Honkonen meni ensimmäisen kerran rintaman läheisyyteen, hän muisti jälleen, että Ukrainassa on sota. Hänen ei ollut pakko mennä, hän sai paikan päällä itse päättää.

Uutisista saa tietyn ”rajatun” mielikuvan sodasta ja konflikteista. Sen perusteella asiat ovat jollain tavalla järjestyksessä, mutta todellisuus näytti aivan toiselta: teillä oli maalilla merkittyinä räjähtämättömiä ammuksia, kylät ja kaupungit olivat raunioina, raunioissa asui ihmisiä. Ihmisillä ei ollut vaihtoehtoja.

En olisi voinut kuvitella, että se oli sellaista kuin oli. Se dystopian ilmapiiri. Sitä on vaikea jopa kuvailla. Usein pelotti. Sodan äänet ja mitä jos osuu. Kun ei osannut kieltä ja jälkeenpäin sai tietää mitä puhuttiin. Mutta paikallisten ihmisten läsnäolo rauhoitti ja kevensi tilanteita. Kun ympärillä oli ihmisiä, jotka juttelivat ja toimivat ihan tavallisesti ja vitsailivat. Heillä oli uskoa ja toivoa tai he olivat jollain tavalla sopeutuneet tilanteeseen. Kun liikuimme nopeasti paikasta toiseen, sekin rauhoitti. Kun uutena vuotena palasin kotiin, rakettien äänet toivat kaiken mieleen ja välillä ahdistikin.

Katsojat mukana avustustyössä

Elokuvan tekeminen on ollut Juhana Honkoselle monin tavoin haastavaa, opettavaista ja antoisaa.

Tämä on ollut henkilökohtaisesti todella tärkeä. Olen oppinut myös paljon itsestäni. Ei pidä ruoskia itseään liikaa ja pitää olla avoin muutoksille. Olen oppinut tekemään elokuvaa ja saanut luottamusta tulevaisuuteen. Se on myös saanut miettimään maailman tapahtumia. Ja saanut miettimään joulua. Se on myös vahvistanut ajatusta siitä, että jatkossa haluan tehdä elokuvia joissa on sydäntä mukana. Kaikenlaisia elokuvia.

Toivon, että tästä elokuvasta on apua. Alun perin ajattelin, että menen Ukrainaan vaan kuvaamaan ja sekin oli pelkästään iso juttu.

Elokuva välittää vahvaa sanomaa siitä, miten kuka tahansa voi pienillä asioilla tuoda paljon iloa toisten elämään ja auttaa hädässä olevia. Sen kautta myös katsojat voivat osallistua avustustyöhön, sillä osa tuotosta lahjoitetaan Ukrainaan. Autot Jyväskylästä lähtevät kohti Ukrainaa jälleen heinäkuussa 2020.

Haluisin vielä lähteä Ukrainaan. Ihmisiä, lapsia on ikävä. Haluisin mennä katsomaan mitä heille kuuluu. Olen jotain kuullutkin ja se on hyvää, hurjaa ja mielenkiintoista. Viedä lahjoja lastenkotiin. Voin ottaa kameran mukaan, aiheita olisi lyhyisiin henkilödokumentteihin. Tuskin enää menen sota-alueelle, sillä se vaikutti niin voimakkaasti. Kun sota-alueille menee, siihen pitää aina olla erityisen painavat syyt.

Lue myös