Erilainen elokuva surusta

Juha Lehtola (s. 1966) on työskennellyt pitkään television ja teatterin saralla. Hän on ohjannut televisiolle muun muassa Rakkauden nälkä -sarjaa sekä tv-elokuvan Nainen kedolla. Käsikirjoituspuolella Lehtosen kynästä on lähtöisin useita Matti Ijäksen tv-elokuvia. Näytelmiä Lehtola on ohjannut Kansallisteatterissa ja KOM-teatterissa. Lisäksi hän opettaa Teatterikorkeakoulussa.

Lehtolan ensimmäinen pitkäelokuva Aikuisten poika sai alkunsa jo kymmenen vuotta sitten, kun Lehtola sai idean elokuvaansa ja alkoi työstää käsikirjoitusta. Hän halusi kuvata surua ja sen moninaisia ilmenemismuotoja. Välillä Lehtola ehti jo miltei luopua koko käsikirjoituksesta, ja sen unohtuikin vuosiksi hyllylle pölyttymään.

Halusin tehdä vakavasta aiheesta leikkisän elokuvan. Versioiden kanssa oli ongelmia, yksi oli liian pateettinen ja vakava, toinen liian leikkisä. Balanssin etsimisessä meni tosi kauan.

Sadan pojan joukosta

Elokuvan pääosissa nähdään kotimaisen elokuvan ja teatterin vakio- ja valiokaartia, kuten Kari Hietalahti, Tommi Korpela, Maria Heiskanen, Susanna Haavisto, Esko Salminen ja Sulevi Peltola. Monet näyttelijöistä ovat Lehtolalle tuttuja ja aiempien töiden kautta. Elokuvan pääosaa, 11-vuotiasta Oliveria esittää nyt jo 12-vuotias Esa Nikkilä, jota näytteleminen ei aluksi juurikaan kiinnostanut. Lehtola näki pojassa kuitenkin potentiaalia.

Elokuvan lähtöajatus, että 11-vuotias poika kantaa koko elokuvan, on vähän uskalias ja päätönkin. Halusin siihen ympärille tukevia ammattilaisia. Tiesin nopeasti, että halusin Esko Salmisen tähän sekä Hissu Hietalahden Joonaksen rooliin. He olivat minulla mielessä jo kirjoittaessa.

Oliverin rooliin kuvasin varmaan yli sata poikaa. Esalta kysyin, että miksi tämä tuli koekuvauksiin. Vastaus oli, että äiti käski. Seuraavaksi kysyin kiinnostako häntä näytteleminen, ja hän vastasi, että ei yhtään. Ne olivat virkistäviä vastauksia, koska monet elävät sellaisessa Putous-sarjan maailmassa, jossa kuvitellaan, että elokuvarooli tarkoittaa suoraa tähteyttä. Mielestäni tämä elokuva pitkälti nousee tai laskee Esan roolisuorituksen ja kasvojen myötä.

Surun monet kasvot

Lehtola mukaan häntä kiehtoo surussa se, miten moninaisia muotoja suru ja sureminen voi saada. Aihetta on valkokankaalla Lehtolan mielestä käsitelty hyvin esimerkiksi italialaisen Nanni Morettin Pojan huone -elokuvassa, vaikka siinäkin Lehtola vieroksui itkemisen suurta määrää, joka tuntui hieman vieraalta. Ohjaaja kaipaakin surun käsittelyyn tummien sävyjen lisäksi leikkisyyttä, kuitenkin niin että katsoja tunnistaa siitä itsensä.

Ystävätkin välillä sanovat, että he eivät surreet tarpeeksi äitiä tai isää. Siihen sanon, että olethan sinä surrut, se ei vain ole aina itkua. Meksikossa on kuolleiden päivä, jolloin juhlitaan kuolleita, ja siellä on hieno perinne, jossa lähetetään leijoja taivaalle. Elämme niin luterilaisessa maassa, että täällä suruun yhdistetään pakolla itku. Minua kiinnosti tutkia, minkämoisia muotoja suru voi saada. Samalla kiinnosti orpopojan näkemys, se miten hän tunkeutuu aikuisten maailmaan.

Hankalien kysymysten äärellä

Lehtola kertoo pitävänsä elokuvista, joissa uskalletaan käsitellä hankalia aiheita. Hän ei sen sijaan pidä laisinkaan elokuvista, jotka ovat lähtökohtaisesti tuotteistettuja, eikä hän kykene samaistumaan niin sanottuihin feel good -elokuviin. Erityisesti eurooppalaisen elokuvan ystäväksi tunnustautuvaa ohjaajaa häiritsee se, että muita kuin amerikkalaisia elokuvia on vaikea nähdä teatterissa muualla kuin festivaaleilla. Sen sijaan elokuvien digitaalisuus ei Lehtolaa häiritse.

Tanskalaisen Thomas Vinterbergin Submarino (2010) oli minulle enemmän kuin elokuva, se oli rakkauden teko. En käytä huumeita enkä asu Kööpenhaminassa, mutta tuntui siltä kuin tekijä haluaisi kertoa minulle havaintojaan sydämestään. Se on ollut minulle iso, iso elokuva viime vuosina.

Genre-elokuvissa asioita käsitellään hieman kapeasti. Elämäkään ei mene mihinkään genreen. Samalla kuitenkin rakastan joitain hienoja 1950-luvun musikaaleja. Ei minulla ole mitään valtavaa vastustusta ammattitaidolla tehtyjä genre-elokuvia kohtaan, mutta en kuitenkaan arvosta sellaista, jossa itkemisen ja nauramisen kohdat on tarkkaan suunniteltu. Kun näen tekijän intentiot, silloin elokuva ei vie minua hankaliin maisemiin, ja tykkään olla elokuvateatterissa hankalien kysymysten äärellä. Pidän myös siitä, että elokuvassa esitetään monimutkaisia tunteita.

Aikuisten poika -elokuvan runko nojautuu neljään romahdukseen. On pikkupojan romahdus tämän vanhempien kuollessa, mieskuvan romahdus, erään salaisuuden paljastuminen ja kulissien romahtaminen avioliiton ympäriltä, sekä vielä vanhan elokuvateatterin romahdus. Elokuvassa vanhaan elokuvateatteriin liittyy symboliikkaa ja ironiaa, jota on ehkä hieman vaikea pukea sanoiksi. Pientä mediakritiikkiäkin on saatu ujutettua mukaan, kun vanha elokuvateatteri nousee jaloilleen esittäessään vanhaa tanskalaista aikuisviihde-elokuvaa.

Olen ollut kerran pornoelokuvateatterissa töissä, ja siellä meni kelat sekaisin. Katsoin kankaalle ja ajattelin, että tämä on hienoa elokuvaa, tämä montaasitekniikka toimii tässä. Ehkä ihmiset haluaisivat nykyään katsoa hieman jotain muutakin kuin tuotteistettua elokuvaa.

Lue myös