Naisten vuoro

Joonas Berghäll halusi aikoinaan fiktio-ohjaajaksi, mutta nähtyään dokumenttielokuvia hänelle tuli tunne, että pystyisi parempaan itse. Esikoinen Valtio vapauden vei (2004) sai inspiraationsa Berghällin omista armeijakokemuksista. Dokumentaristina Berghällin rima on korkealla, tavoitteena on yltää Pirjo Honkasalon ohjaamien elokuvien tasolle.

Miesten vuoro -elokuvan (2010) ohjattuaan Joonas Berghäll mietti aihetta seuraavaan elokuvaan. Hänestä tuntui vahvasti siltä, että nyt olisi naisten vuoro.

Joonas BerghällLiimailin keltaisia Post it -lappuja työhuoneeni seinälle. Lapuissa kuvailin kohtauksia, jotka haluaisin joskus vielä tehdä. En kuitenkaan löytänyt niille punaista lankaa ennen kuin käsikirjoittaja Timo Vierimaa tuli käymään ja huomautti, että seinällehän on koottu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artiklat. Tästä lähtökohdasta alkoi muodostua käsikirjoitus uuteen elokuvaani.

Tarvittiin vielä Mika Kaurismäen kanssa paljon yhteistyötä tehneen Sami Keski-Vähälän apua, jotta käsikirjoituksen ydin alkoi löytyä. Hän ehdotti, että Berghäll tekisi elokuvan naisten oikeuksista äitiyden kautta kuvattuna, sillä Keski-Vähälä näki käsikirjoituksessa paljon viitteitä Berghällin omaan äitisuhteeseen. Äidin toive -elokuvan teemoja ovat äitiys sekä äidin ja lapsen välinen suhde. Naisten oikeuksista puhutaan äitiyden ja äidin rakkauden kautta.

Äidin toive on kansainvälinen tuotanto, jota on kuvattu ympäri maailmaa. Suomeen sijoittuneen Miesten vuoron jälkeen Berghäll halusi kansainvälisille vesille. Näkyvyyttä elokuvalle tuo varmasti ainakin yhteistyö YK:n lastenjärjestö UNICEF:in kanssa. Esiteltäessä elokuvan ideaa kansainvälisillä foorumeilla muutamat rahoittavat olivat sitä mieltä, että kannattaisi pysytellä Suomessa, mutta kannustustakin tuli.

Äidin toiveOhjaajana alkaa tietenkin miettiä, onko idean suhteen väärässä. Elokuvan esittelyn – johon on pitchauksessa seitsemän minuuttia aikaa – jälkeen moni nainen, ohjaajia ja tuottajia ympäri maailmaa, piiritti minut. He sanoivat, että älä kuuntele noita rahoittajia vaan tee tämä elokuva ympäri maapalloa. Samat ongelmat ovat niin Brasiliassa, Keniassa, Suomessa kuin Kanadassakin. Siitä sain voimaa jatkaa.

Synnytyskipuja

Elokuvan rahoitus ei järjestynyt helposti, vaikka toisinkin voisi kuvitella Miesten vuoron saaman positiivisen vastaanoton jälkeen. Rahoituksen haalimiseen tuhraantui aikaa pari vuotta, kun elokuvan tekoprosessi otti kokonaisuudessaan neljästä viiteen vuotta.

Meiltä jäi uupumaan 165 000 euroa, joka tässä on kiinni omana rahana. Eli budjettia ei saatu täyteen, vaikka elokuvassa on 14 yhteistyötekijää/rahoittajaa. Televisioyhtiöt maksavat dokumenteista pieniä summia lukuun ottamatta YLE:ä, joka maksaa hyvin. Eli kyllä rahoituksen kokoaminen oli pitkä tie.

Omat kiemuransa oli myös käsikirjoituksen raameihin sopivien tarinoiden ja päähenkilöiden haussa. Pienellä tuotantoyhtiöllä ei ollut varaa lennättää omaa henkilökuntaa ympäri maailmaa kiinnostavia kohteita etsimässä, joten avuksi otettiin luovuus ja moderni tiedonvälitys. Internet ja paikalliset naisjärjestöt olivat avuksi. Paikallisella tasolla sikäläiset apulaisohjaajat tekivät esityön ja haastattelivat ehdokkaita, joiden joukosta Berghäll valitsi sopivimman tarinan.

Joonas BerghällSe oli pitkä prosessi, joka vei kaksi vuotta. Samaan aikaan kun käsikirjoitettiin, googlailtiin, luettiin sanomalehtiä ja artikkeleita. Paljon oli naisjärjestöjä, jotka auttoivat löytämään päähenkilöitä. Sitten mukaan tuli paikallinen tuotantoyhtiö ja apulaisohjaaja, jotka tekivät casting-vaiheen.

Kaikki oli kuitenkin koko ajan minun ja tuottaja Satu Majavan käsissä. Lähetimme kysymykseni paikalliselle ohjaajalle, joka paikallisella kielellä kysyi kysymykset ja nauhoitti vastaukset, joista sitten saimme käännöksen. Sieltä sitten haistoin tarinan, jota halusin mennä kuvaamaan. Elokuvaan päätyi ehkä noin kymmenen prosenttia siitä, mitä ihminen todellisuudessa edusti.

Ei liian rajua sisältöä

Kaikkein räikeimmät ihmisoikeuksien rikkomukset ja kovimmat kohtalot jäivät elokuvasta pois, vaikka rankempiakin tarinoita oli tarjolla. Ohjaaja ei yritä säästellä katsojaa, mutta myöntää, että jossain raja tulee kuitenkin vastaan. Dokumentaristi saa aina varautua myös yllätyksiin, joten liian tiukkaa käsikirjoitusta on turha tehdä.

Äidin toiveEi voi vain ottaa sellaisia kohtauksia, jotka ovat puhdasta katsojan turpaanvetoa, ei sellaista kukaan pysty katsomaan 90 minuuttia. Se on minun mielipiteeni. Jonkinlaista balanssia siihen yrittää saada. Etelä-Afrikan kohtaus on sen takia hyvin pieni, koska tarinat joita slummista sain, olivat rajuja, ja menivät ristiin jo kuvatun tarinan kanssa.

Ihmiset joskus unohtavat, että kyse on dokumenttielokuvasta. En saa koskaan kohteesta irti juuri sitä, mitä haluaisin, mutta joskus jos käy tuuri, tarina on kolme kertaa hienompi kuin mitä uskalsin haaveillakaan, ja se on hieno asia. Ei dokkarissa voi koskaan pelata niin, että juuri tämän tarinan minä haluan. Se ei onnistu. Aina tulee kohdalle suu auki -tilanteita, kun kuulee mitä henkilö todella kertoo.

Raha ratkaisee

Dokumenttielokuvan tekeminen ei Suomessa ole Berhghällin mukaan rahallisesti kannattavaa, päinvastoin. Berghällin yli kymmenen vuoden kokemus alalta on osoittanut, että isommat tuotantoyhtiö,t joilla olisi enemmän resursseja ja henkilökuntaa käytössään, takaisivat myös paremmin taloudellisen menestyksen kansainvälisellä tasolla.

Jos elokuva niin sanotusti breikkaa" eli herättää kiinnostusta – kuten Miesten vuoro aikoinaan – tarvittaisiin yksinkertaisesti enemmän käsipareja markkinointiin. Rahavirtojen keskittäminen saattaisi kannattaa. Nyt rahoitus on liian sirpaleista. Berghällin mukaan dokumenttien tekemisellä ei Suomessa rikastu.

Joonas BerghällEi missään nimessä. Näen erittäin isoja ongelmia suomalaisessa dokumenttielokuvan kentässä. Sanon suoraan, että suomalaiselle dokumenttituotannolle nauretaan Tanskassa tai Ruotsissa. Kun kerron totuuksia omasta yhtiöstäni, kuinka pienellä joudumme tulemaan toimeen, niin kyllä tutut kansainväliset tuottajat nauravat, että eihän tuossa ole mitään ammattimaista.

Pyrimme kyllä tekemään ammattimaista jälkeä, mutta rahoitus on omasta mielestäni todella huonolla tolalla. Raha jaetaan sirpaleisesti vähän kaikkialle, emmekä pysty maksamaan edes järkeviä palkkoja. Valmistuin ravintolakokiksi 1998, ja tienasin silloin enemmän kuin nyt dokkareilla. On uskomatonta, että dokumenttien rahoitusta ei saada kuntoon, koska se on kunnossa Ruotsissa, jossa osatuottajani pyörittää viittä tuotantoa yhtä aikaa. Itse saan elokuvasäätiöstä juuri ja juuri yhden elokuvan tuotantoon kerralla rahaa.

Olen halunnut kutsua suomalaiset rahoittajat saman pöydän ääreen ja puhua rehellisesti heille tilanteesta, ja toivottavasti pääsenkin puhumaan. Tilanne korjattaisiin sillä, että Elokuvasäätiö ja YLE nostaisivat budjettia. Meille maksetaan aivan erilaista tukea kuin fiktiopuolelle. Se pitäisi korjata. Ja samaan aikaan YLE, Elokuvasäätiö ja AVEK istuisivat alas ja ymmärtäisivät, kuinka paljon parempi tilanne olisi, jos dokumentteja tuottavat yhtiöt olisivat hiukan isompia. Toiminta olisi ammattimaista ja tuotantoyhtiön sisällä olevat tuotantopäällikkö ja -sihteeri saisivat järkevää palkkaa ja täten olisivat ammattimaisempia.



Lue myös