Kahden naisen ja ohjaajan loukussa

Ajomies (Matti Laine) on tavallinen suomalainen mies. Elanto irtoaa raviradalta ja kotona odottaa vaimo (Veera Degerholm). Sitten horisonttiin ilmestyy muutto, työpaikan vaihto ja naisen (Elina Ylisuvanto) kouluttaminen nykyiseen työtehtävään. Romanssihan siitä seuraa.

Jarkko T. Laine ja J-P Passi ovat pitkän linjan elokuvaajia, mutta vain jälkimmäiseltä löytyy kokemusta pitkän elokuvan ohjaamisesta. Silmiä avannut, Jukka Kärkkäisen kanssa tehty Kovasikajuttu (2012) oli kiitellyimpiä kotimaisia dokumentteja miesmuistiin.

Nyt on fiktion vuoro.

Kaverukset päätyivät ratamestarin menopelin kyytiin lähes vahingossa.

Raviratamiljöö keksittiin prosessin kestäessä. Etsiessäni käsikirjoituskumppania näin netissä videoklipin, jossa Forssan raviradan lähtöauto lähettää hevoset. Se oli niin hienon näköistä toimintaa, että aloin tutkia, että onko se ylipäätään oikea ammatti vai firaabelihommia. Selvisi, että kyllä se voi olla ammatti, Laine nauraa.

Elä hetkessä

Elokuvatuotannoista on kiva nostaa esille jokin näppärä yksityiskohta, joka tavalla tai toisella erottaa sen valtavirrasta. Suomalaisen elokuvan kohdalla se voi olla vaikka monikansallinen näyttelijäryhmä tai poikkeuksellisen räväkkä aihevalinta.

Ajomiehen niche on sen kuvaustapa.

Näyttelijöiden herätessä aamulla uuteen kuvauspäivään he eivät vielä tietäneet, mitä tulevat kuvauksissa sanomaan. Käsikirjoitus jaettiin kohtaus kerrallaan näyttelijöille. Kyse ei ollut työpaikkakiusaamisesta, vaan metodista.

Passin mukaan näyttelijöillä ei saanut olla liikaa tietoa tulevaisuudesta, koska kunnolla toimivia kristallipalloja ei fantasiasatujen ulkopuolella näy.

Kolme keskeistä näyttelijää eivät tienneet käänteitä etukäteen, mutta hahmojen historiasta ja nykyhetkestä mahdollisimman paljon. Haluttiin, että se oleminen olisi sellaista kuin se nyt oikeasti on. Yleensä sitä vain koettaa tulla toimeen nykyhetkessä itsensä ja maailman kanssa, Passi toteaa.

Laine kertoo myös kuvien muodon syntyneen ad hoc -hengessä.

Vasta ensimmäisen harjoituskerran jälkeen aloimme J-P:n kanssa katsoa, miten kuvat blokattaisiin. Ravilähtöihin ja hevosiin liittyvissä kohtauksissa täytyi toki suunnitella enemmän etukäteen, Laine sanoo.

Tarinan osalta käsikirjoitusta seurattiin tarkasti. Dialogia tarttui mukaan vähiten, mutta se oli tarkoituskin. Halusimme muokata puheen näyttelijöiden suiden ja hahmojen muotoiseksi. Toisaalta monissa kohtauksissa käsikirjoitusta noudatettiin sanasta sanaan, Passi jatkaa.

Kahden kuvaajan asetellessa kameroita voisi helposti kuvitella jäljen olevan yltiövisuaalista, jopa tarinan edelle menevää briljeerausta. Tätä haluttiin välttää viimeiseen asti. Sen enempää Passi kuin Laine ei siedä tarinan unohtavaa kuvakikkailua.

Tarinan kuljettaminen kuvilla edellyttää suurempaa ammattitaitoa kuin pelkät pöyristyttävän hyvännäköiset kuvat. Mitä pidemmälle ura on edennyt, sitä tärkeämmäksi on noussut se, mitä ollaan sanomassa tai tekemässä, Laine sanoo.

Ajomiehen lopullinen pituus on 65 minuuttia pitkä. Se on näinä kaksi- ja puolituntisten räjähdepaatosten aikoina kovin lyhyt kesto.

Alkuperäinen ajatus oli, että elokuvasta tulisi virallisesti pitkä teatterielokuva, mutta ei kuitenkaan kovin pitkä, ei missään nimessä puolitoistatuntista. Leikkaamossa napattiin kaikki ylimääräinen pois miettimättä yhtään elokuvan kokonaiskestoa, Passi sanoo.

Pitkää elokuvaa tosiaan lähdettiin tekemään. Kuvauskäsikirjoitus oli 75 sivua, joka tarkoittaa teoriassa noin 75 minuuttia valmista elokuvaa. Rajoittaahan tämä lyhyt kesto esimerkiksi festivaaleille pääsyä, mutta ajateltiin, että tehdään paras mahdollinen elokuva, ei se voi olla minuuttimäärästä kiinni, Laine säestää.

Ristiriitaisin silmin

Jos elokuvantekijöiltä erehtyy kysymään, mitä mieltä he ovat lopputuloksestaan, on vastaus yleensä valmiin kuuloinen fraasi runsaalla superlatiivitäytteellä.

Passi kuitenkin yllätti. Aihe nousi pintaan kuin itsestään, eikä vastaus ollut lainkaan tavanomainen.

Kolme vuotta elokuvan kanssa meni hienosti, mutta yleisön kanssa tuntui vielä toisellakin katsomiskerralla pahalta. Yleisön kanssa katsoessani en vain enää tavoita niitä tunnelmia, jotka tiedän tai ainakin toivon siellä olevan, Passi lataa.

Sen verran olen kuitenkin saanut myönteistä palautetta, että ehkä fiilis on vain korvien välissä. On helpompi jatkaa tekemistä, jos negatiivinen mielipide ei jää pintaan, Passi sanoo.

Laineelle lopputuloksen katsominen ei vastaavaa tuskaa aiheuttanut. Toisaalta hän kuitenkin ymmärtää myös Passin tuntemuksia.

Itse olen tyytyväinen. Kun on pari vuotta väännetty yhtä elokuvaa ja prosessin aikana nähnyt leffan 25 kertaa, niin jossain vaiheessa se ei enää tunnu yhtään miltään. Elokuvan hyvyys tai huonous tulee vasta siitä, miten ihmiset sen kokevat – ja sille ei oikein voi mitään, Laine päättää.

Lue myös