Kalevala on elämä itse

Jari Halosen edellisestä elokuvasta Aleksis Kiven elämä on vierähtänyt jo 12 vuotta. Uuden näkemyksen muinaisesta suomalaisesta tietämyksestä esittävä Kalevala – Uusi aika saa ensi-iltansa 15.11.2013. Lienee syytä kysyä ohjaajalta itseltään syytä pitkään luovaan taukoon. Ottiko synnytysprosessi lujille?

Monesta syystä. Yksi asia on se, että olen aikanani rimpuillut eroon niin sanotusta elokuvateollisuudesta. En katso, että on järkeä tuhlata elämänsä viihdeteollisuuden palveluksessa. Se antaa vapauden, mutta totta kai siinä on negaatioitakin sen pötyä pöytään -osaston suhteen. Olen vapaa taiteilija, voin tehdä asioita, kuten minusta tuntuu, ja se on kiva juttu. Mitä isommassa asemassa olet jossain teollisuudessa, sitä enemmän se rajaa elämääsi.

Luulen, että tämä on ollut lempein prosessi, mitä minulla on ollut, vaikka tämä on ottanut pisimmän aikaa, periaatteessa kymmenen vuotta. Olen tehnyt sitä vapaasti. Totta kai siihen liittyy fyrkka: tämä elokuva on jälleen kerran tehty täysin vitsirahoilla. Aika on se raha. Joudut järjestelemään asioita, jotta saa asiat tapahtumaan ja rakennettua elokuvaa.

Havaintoja totuudesta ja spiritistä

Elokuvan lähtökohtana on todellisen, vaan ei totutun Kalevalan ymmärrys totuudesta ja hengestä tai spiritistä, kuten Halonen sitä kutsuu. Elokuvan tarkoitus on herättää kysymyksiä ja ajattelua yli sen, mitä kutsumme normaaliksi, rationaaliksi. Se haluaa kertoa totuudesta, joka on yksi ja sama, kaikkialla. Elokuva liikkuu jumaluuden mutta myös tavallisten kuolevaisten maailmassa.

Voisi kai sanoa että kyseessä on transsendentaalinen elokuva, jonka sanoma ei ehkä aukea, jos odottaa elokuvalta konventionaalista kerrontatapaa, helppoja kysymyksiä ja valmiiksi pureksittuja vastauksia. Halonen onkin itse sanonut, että elokuva todennäköisesti antaa eniten niille, jotka vapaasti etsivät ymmärrystä todesta ja iloitsevat kaltaisiensa olemassaolosta." Elokuvan tekoprosessi on ollut myös ohjaajalle itselleen matka.

Mitä tahansa yrität sanoa, on syytä yrittää tehdä havaintoja totuudesta, jotain mikä olisi totta. Miten sellaista voisi sanoa, mitä ei itse sisäistä? Mahdotonta tarjota ulospäin, jos ei itselläsi sitä ole. Se ottaa aikaa, kun pitää itse sisäistää, ymmärtää kokemuksensa kautta.

Spiritin ominaisuus on, että jos me tietäisimme sen, se olisi maailman helpointa, me olisimme kaikki spiritissä. Miksi? Koska olemme elossa, elämä itse on se ihme, joka tapahtuu meistä riippumatta. Näin helppoa se olisi, mutta mikä meidät erottaa siitä? Se on ajattelun harha, jossa elämme sataprosenttisesti. Harhaisia kuvitelmia ilosta ja mukavuudesta.

Oman kokemuksen ja viisauden kautta tulee pikku hiljaa esille toden ja harhan ero. Oivaltamisen jälkeen henkinen kasvu on mahdollista. Se tapahtuu sisältä ulospäin. Ja sitä on helvatun hankala laittaa rationaaliseksi elokuvaksi. Sen takia siitä väkisin tuleekin jotain, joka on jotain kummallista, matka joka aristoteelisesti koko ajan haastaa tunteen kautta, että tuomitsetko vai tuletko vapauteen. Jotenkin sitä kautta tapahtuu ymmärrys.

Tämä elokuva on jännittävä matka, se on ollut sitä itsellenikin, varsinkin nyt kun olen nähnyt sen kankaalla. Se mitä odotat, se kaikki tavallaan lahoaa, jos vain hoksaat oman tietävyytesi harhan idean takaa. Jos päästät irti, niin mitä tapahtuu? Huomaat, että tämä on valtava kokonaisuus, tämä kertoo asian täydellisesti niin kuin se on tässä kerrottu.

Ratiollahan pääsee valtavan pitkälle, mehän olemme rationaalisia ihmisiä, mehän emme ota vastaan mitään, mitä emme rationaalisesti ymmärrä. On ollut pakko rationaalisesti ymmärtää, mitä kaikki suuruudet, pyhyydet opettavat. Sitten kun sen ymmärtää, niin tämä matka on ollut ymmärtämistä, elämistä.

Näyttelijäntyöstä ja metodista

Näyttelijäntyön juttu käy taas kuumana, kun jotkut idiootti-kulttuuritoimittajat eivät halua ymmärtää. Metodin idea tarkoittaa sitä, että sinulla on joku tekniikka, jolla pystyt saamaan niitä tunnetiloja jollain terveellisellä tavalla, mitä sitten voit peittää. Minä opetan, suuntaan ja vaadin vain tämän metodin, sitä että syntyy tekniikkaa sinne sisälle. Kun se menee tarpeeksi pitkälle ja näyttelijä sisäistää sen, niin ohjaustilanteessa ei ohjaaja ohjaa enää ollenkaan, ohjaaja häviää täydellisesti. Näyttelijä toimii automaattisesti siinä tunnetilassaan. Tämä on metodinäyttelemisen perusasetelma, näyttelijä ei ikään kuin leiki siinä jotakin, vaan elää sitä.

Metodinäyttelemisen ensimmäinen suuri kuuluisuus oli Marlon Brando. Hän oli sen takia parempi kuin muut, koska ajoi itsensä siihen tilaan. Kun kamera kävi, hän vain eli siinä. Sen takia hän oli niin valtava. Tästä on kysymys.

Ei taidetta – todellinen Kalevala on tietoutta elämästä itsestään

Kalevala – Uusi aika -elokuvan muoto ja kieli haastaa perinteiseen hollywoodilaiseen kerrontaan tottuneen katsojan. Elokuvaa on vaikea lokeroida mihinkään perinteiseen kategoriaan tai genreen. Aristoteles on kuitenkin mukana, vaikkei draaman kaarta seurattaisikaan. Yllätyksellisyys voi parhaimmillaan johtaa oivallukseen.

Taide-elokuvan kategoria on itsessään venyvä ja vanuva, ja se kiistetään tämän elokuvan yhteydessä. Silti tätä elokuvaa on vaikea olla mieltämättä taiteilijan ehdottomuudella toteutetuksi teokseksi, jonka jokainen saa luvan ymmärtää omalla tavallaan, pitää tai olla pitämättä. Taide kun pakenee aina määrittelyjä, vaikka kriitikot mielellään omivatkin itselleen taiteen virallisen määrittelijän roolin.

Meidät on opetettu sellaiseen ääliömäisyyteen, että haluamme aina ostaa jotakin, jonka jo tiedämme. Sen takia juuri mennään katsomaan juuri sen tietyn näyttelijän tai ohjaajan juttuja, koska sieltä saadaan mitä odotetaan. Mutta sehän on sellainen tila, jossa ei synny mitään uutta. Tässä on pakko vakavasti otettavana tekijän yrittää muuttaa ja haastaa.

Tämän elokuvan muoto on spirit. Tämä nimenomaan on aristoteelinen, koska tämä pakottaa jonkinlaiseen katharsikseen joka tapauksessa. Olet siellä leffassa ja joudut tekemään päätöksiä. Jos haluat mennä eteenpäin, niin se antaa; jos haluat jäädä boksiin, se antaa joskus myöhemmin. Tämä on maailmankaikkeuden logiikka; jos luulet tietäväsi, et pääse mihinkään. Jos vain vapaudut, kaikki asiat alkavat näyttää täysin toiselta.

Elias Lönnrotin kokoama Kalevala on tärkeä osa suomalaisuutta, kollektiivista tajuntaamme. Halosen mukaan se on kuitenkin oman aikansa lapsi, ja hän haluaakin esittää oman, erilaisen näkemyksensä ikiaikaisesta kalevalaisesta tiedosta. Halosen elokuva ei siis ole uusi versio kansalliseepoksestamme. Samalla kun Halonen korostaa pyhyyttä ja henkisyyttä, hän myös tuo esiin Kalevalan kertomuksen universaaliuden. Monien luonnonkansojen myytit, jumaltarustot ja luomiskertomuksethan muistuttavat paljon toinen toistaan.

Todellinen Kalevala on pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, on täysin universaalia. Kulttuuriasiat, vaatteet ja kieli voivat olla erilaisia, muuten se on täysin samaa kaikille. Me voimme vain olla ylpeitä, että esi-isillämme on tätä tietoa. Lönnrotin Kalevalan traditio on vain mitätöinyt sen pyhyyden siitä. Lönnrotin Kalevalan traditiossa ei pääse mihinkään pyhyyteen, pääsee vain draamaan saakka. Se ei avaa mitään.

Todellisuudessa Kalevala ei ole tarina, kirja, paikka tai järjestelmä, vaan todellinen Kalevala on tämä elämä itse, joka tapahtuu juuri nyt. Tässä tapahtuu Kalevala koko ajan, mutta emme välttämättä huomaa sitä. Todellinen Kalevala on sama kuin esimerkiksi kirkko Jeesukselle. Se ei ollut joku paikka tai järjestelmä, kirkko Jeesukselle oli elämä itsessään, ja Jumalan valtakunta oli sinne sisälle rakennettu, se elämä itse on siellä. Se on se Kalevala itse.

Todellisuudessa tällä tarinalla joka nyt tehtiin, ei sinällään ole merkitystä, vaan sillä matkalla. Nyt kun olet sen itse nähnyt, on sinusta itsestäsi täysin kiinni sivistyitkö, menitkö eteenpäin, vai panitko luukut kiinni ja olit tietävinäsi paremmin.

Henkisyys ja materia

Halonen haluaa uudella elokuvallaan kiinnittää myös huomiota kulttuurimme takertumisen materiaaliseen todellisuuteen henkisen todellisuuden jäädessä paitsioon. Tietyt elokuvat ovat tehneet Haloseen vaikutuksen kertoessaan jotain olennaista henkisyydestä ja länsimaisesta kulttuurista.

Olemme yksi maailman rikkaimmista valtioista. Meillä on niin paljon materiaa, ettemme edes ymmärrä, miten ihmiset elävät joka puolella maailmaa kädestä suuhun, mutta ilossa ja onnessa. Me elämme koko ajan kauheassa paineessa, vaikka meillä on kaikki tämä materia. Meiltä puuttuu ymmärrys materiasta, ymmärrys jumalasta.

Esimerkiksi uskoon perustuva kuvitelma, että Jeesus olisi opettanut, että pääsette Jumalan valtakuntaan muistelemalla minusta kerrottuja tarinoita. Sehän ei ole niin. Jeesus opetti saman kuin Buddha, Muhammad, Mooses, Kungfutse, Laotse, Sokrates ja niin edelleen – henki on elämä, elämä on jumala, jumala on totuus, ja henki on elävä, joka tarkoittaa, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan tässä ja nyt. Jumala ei ole menneisyydessä, koska sitä ei enää ole, se on kuollut. Jumala ei ole tulevaisuudessa, koska sitä ei vielä ole. Jumala on tässä ja nyt, ja se nimenomaan on jumalan valtakunta.

Tämän ymmärtäminen avaa mielettömästi ovia ymmärrykseen rakkaudesta ja myötätunnosta, anteeksiannosta. En propagoi mitään uskontoa, vaan yksinkertaisesti elämäniloa, vapautta nauttia niistä asioista missä on. Ilman tätä ideaa tämä kaikki mitä meillä on, menee vessanpöntöstä alas.

Itseeni vaikuttaneista elokuvista ensimmäisenä tulee mieleen Carl Theodor Dreyerin Jeanne d'Arc (Jeanne d'Arcin kärsimys, 1928). Olen huomannut, että se ei kiinnosta moniakaan, koska se on niin yksinkertainen tai jotain. Jeanne d'Arcin kuva on rationaalisessa, patriarkaattisessa maailmassa sellainen, että hänellä on miekka kädessä ja univormu, mutta todellisuudessa Jeanne d'Arc oli aivan enkeli, pelkkä rakkaus, hänen taistelunsa oli pelkkä rakkaus, ei mitään muuta. Se elokuva on niin valtava itsenään, siinä on sellaiset päälliköt kuin Antonin Artaud mukana... se on spirit se leffa. Osaan sen ulkoa vaikka olen nähnyt sen vain muutaman kerran.

Jotkut elokuvat puhuvat enemmän henkisyydestä, toiset vähemmän, mutta ne ovat yhtä spirit, koska ne ovat yhtä todellisia. Viimeisin elokuva, joka todella vaikutti minuun, oli Only God Forgives. Mieletön elokuva, länsimaisuuden idiotismin metafora, jolla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Käsittämätön viisaus siinä elokuvassa. Kun katsoi sitä länsimaalaisena, ei voinut kuin sanoa, että juuri näin tyhmiä me olemme.

Lue myös