Vain meri välissämme

Suomalaisäiti Inderjit Kaur Khalsa on huolissaan. Hänen poikansa Amrit on temperamenttinen ja kasvaa kaukana New Yorkissa asuvasta isästään Kuldipista.

Pojan isän puolen isoisä on myös alkanut puhua aiempaa avoimemmin mafiataustastaan. Käy ilmi, että myöhemmin joogiksi ryhtynyt isä oli ajautunut nuorempana samalle tielle tiedostamatta yhteyttä. Mitä jos polku periytyisi kolmanteenkin polveen?

Teatterilevityksessä 5.9.2014 ensi-iltansa saava ja Espoo Cinén Premiere-sarjassa nähty dokumentaarinen elokuva Brooklynin pojat käsittelee kansainvälistä vanhemmuutta.

Se on esikoisohjaajalle poikkeuksellisen henkilökohtainen elokuva.

Ennen kuvausten aloittamista selvitin tilastoja kansainvälisistä liitoista. Yllätyin, kuinka yleistä tietynlainen maidenvälinen yksinhuoltajuus on. Suunnittelin tekeväni aiheesta asiapitoisen elokuvan ja pysyväni itse ulkona kuvasta.

Tyyli syntyi tehdessä

Toisin kävi. Elokuvasta tuli päiväkirjamainen kuvaus ohjaajan kariutuneesta avioliitosta sekä pojan isän puolen suvusta. Se myös esittelee ohjaajan kertojaäänenä ja elokuvan yhtenä päähenkilönä. Khalsa onkin pohjakoulutukseltaan näyttelijä.

Kameran edessä itsenäni esiintyminen tuntui silti aluksi vaikealta, varsinkin kun olin suunnitellut elokuvan muodosta täysin toisenlaista. Mutta tuottajani saivat minut ymmärtämään, että jos pysyn taustalla, asetun tavallaan henkilöideni yläpuolelle.

Suurin osa kuvauksista on tehty käsivaralla, käytännön syistä. Kuvaaja seurasi tapahtumakulkuja ja henkilöitä tilanteesta toiseen – usein tuntikausia yhteen soittoon.

Minä ja entinen mieheni puimme intiimejä asioita suuren ryhmän edessä. Ensimmäinen puolituntinen saattoi olla pelkkää huttua. Vasta kun väsyimme murehtimaan kuvausryhmän läsnäoloa, rentouduimme keskustelemaan syvällisemmin. Välillä myös riitelimme rajusti.

Brooklynin pojat -elokuvan pienehköstä budjetista merkittävä lohkare meni kameraan, sillä visuaalisesti Khalsa halusi, että kuva olisi kaunista.

Uskon, että elokuvasta tulee aina ohjaajansa senhetkisen tilanteen näköinen. Minulla ei ole tiettyä tyyliä, jota jatkan seuraavassa elokuvassani.

Tyyliseikkoja tärkeämpää oli, että elokuvan tarinasta tulee lämmin ja koskettava. Kun näytimme elokuvaa koeyleisöille seurasin aina reaktioita. Itkevätkö ihmiset? Nauravatko he? Kun tehdään koskettavaa elokuvaa, mielestäni on tärkeää, että välissä saa myös iloita.

Elokuva viestii hyväksymisen tärkeydestä

Pyydettäessä Khalsa nimeää helposti tärkeimmäksi ohjaajaesikuvakseen kanadalaisen Jean-Marc Valléen.

Ohjaajan kyky käyttää musiikkia, leikata juuri oikeassa kohdassa ja piilottaa elokuviinsa merkityksiä, on minusta vaikuttavaa. Joka katselukerralla löydän jotain uutta, hän innostuu.

Esikoisohjauksessaan Khalsa ei ole kuitenkaan pyrkinyt kikkailemaan tulkinnan tasoilla. Esimerkiksi sikhiläisyys näkyy hänen mukaansa elokuvassa vain perheenjäsenten olemuksen kautta. Toisaalta hän on myös joogaopettaja ja hän myöntää elokuvan olevan väline tämän maailman välittämiseen.

Jossain vaiheessa elokuvan tekoa hän kuitenkin oivalsi, että vedestä oli tulossa hyvin tärkeä elementti. Sitä on perhettä erottavissa merissä, sitä suihkuaa kastelijoista, sitä ammutaan leikkisästi vesipyssyistä.

Vesi on virtaavaa, se symboloi elämän virtausta. Kun elämän virtauksen hyväksyy sellaisena kuin se on, pystyy jatkamaan eteenpäin. Nähdäkseni monet minun kaltaiseni äidit ovat takertuneet vaikeroimaan mennyttä elämäänsä. Kuitenkin jos äiti hyväksyy tilanteensa, lapsikin hyväksyy.

Joitakin arvoja elokuvassa välitetään kuitenkin suoremmin. Elokuvan perusasetelma peräänkuuluttaa perinteistä perhemallia.

Minä henkilökohtaisesti uskon, että pojat tarvitsevat isää. Esimerkiksi poikani tarvitsee jonkun jonka kanssa mitellä voimiaan. Se kuuluu mielestäni pojan luontoon. Varsinkin puberteetti-iässä olisi hyvä, jos pojalla olisi rinnalla joku, joka on käynyt läpi samat muutokset kuin poika itse.

Palaute ei pelota

Vaikka esikoisohjaus on henkilökohtainen, Khalsa kertoo olevansa elämänsä kanssa sen verran sinut, ettei palaute hirvitä.

Sen sijaan elokuvan vaikutusta poikani elämään mietin koko matkan ajan. Välillä ajattelin jopa, että en haluakaan tehdä elokuvaa loppuun. Mutta toisaalta poikani on nuori, eikä tämä tule häneen ikuisesti vaikuttamaan. Lisäksi elokuvassa esiintyvä isoisä nukkui pois kuvausten jälkeen. Elokuva osui siis osittain sattuman kautta ainutkertaiseen ajankohtaan.

Khalsalla on jo seuraava elokuva työn alla. Sekin on dokumentaarinen, sillä ainakin toistaiseksi hän haluaa pureutua todellisuuteen todellisten ihmisten kautta. Siinä yhtäläisyydet sitten saattavat ollakin.

Seuraava elokuvani on todella erilainen kuin Brooklynin pojat. Siitä tulee propagandaelokuva rauhan puolesta, hän naurahtaa.

Lue myös