Pienen ihmisen asialla

Talvi- ja jatkosotaa on käsitelty historiankirjoituksessa ja taiteessa enimmäkseen rintamalla palvelleiden sotilaiden tai lottien näkökulmasta. Maataloudesta yksin huolehtimaan jääneiden naisten uurastus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Elina Kivihalmeen ohjaama Tuntematon emäntä -dokumentti paikkaa tätä aukkoa kansallisessa itsetuntemuksessamme.

Elokuva pohjautuu Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän toimittamaan, samannimiseen kirjaan (Maahenki, 2006), joka teki suuren vaikutuksen ohjaajaan.

Olen aina ollut pienen ihmisen asialla, kiinnostunut marginaalisina pidetyistä ilmiöistä. Äitinä samastuin voimakkaasti kirjaa varten haastateltujen naisten tarinoihin. Aloin ihmetellä, miksei aihepiiriä ole aiemmin käsitelty. 

Ilmeisesti naisten ponnisteluja ei ole pidetty tärkeinä, myöskään kansantaloudellisesti, vaikka emännät huolehtivat niin karjanhoidosta, maanviljelyksestä kuin metsätöistäkin. Naiset ovat itsekin vaienneet kokemuksistaan.

Dokumentissa sukelletaan myös Kivihalmeen omaan sukuhistoriaan.

Mummoni tarinasta tuli elokuvan tukiranka. Olen maalta kotoisin, isovanhempani olivat maanviljelijöitä. Äidinäitini kasvatti yksin yhdeksän lasta ja hoiti tilan työt, kun vaari oli rintamalla. Pian sodan jälkeen mummo jäi leskeksi, kun vaari kuoli sodassa saamaansa tuberkuloosiin.

Löysin mummolan vintiltä enoni 1950- ja 60-luvuilla kuvaamat kaitafilmit, joita oli luultu kadonneiksi. Ne oli saatava elokuvaan mukaan. Halusin käsitellä myös aikaa, sen eri tasoja. Sota-ajan lisäksi elokuvassa ovat läsnä nykyaika ja oman lapsuuteni 1960-luku. 

Elokuvaa varten haastateltiin sota-ajan kokeneita naisia eri puolilta Suomea. Heitä etsittiin lehti-ilmoituksilla ja puskaradion kautta.

Laitoimme ilmoitukset Maaseudun Tulevaisuuteen ja Pellervoon. Saimme paljon yhteydenottoja, kirjeitä ja valokuvia. Kuvasimme loppujen lopuksi pariakymmentä, eri-ikäistä naista Hangosta Petsamoon. Materiaalia kertyi yli 50 tuntia.

Osalle naisista kamera oli kauhistus: he eivät halunneet itseään kuvattavan tai menivät lukkoon kameran edessä. Taistelimme myös aikaa vastaan, sillä osa haastateltavista oli hyvin iäkkäitä.

Tietyt teemat toistuvat naisten kertomuksissa: isän tai puolison ikävä, pärjäämisen pakko ja työn kuormittavuus. Kivihalme nostaa esiin koulunkäynnin keskeytymiseen liittyvän harmistuksen.

Monet haastattelemistani naisista kokivat ahdistuneisuutta ja katkeruuttakin siitä, että olivat joutuneet jättämään koulunsa kesken. Sota sulki koulut monin paikoin kokonaan: opettajat olivat rintamalla ja lasten työpanosta tarvittiin kotona. Kaikesta oli pulaa, kun sodan aikaan sattui vielä katovuosiakin. Useimmat eivät koskaan palanneet koulun penkille.

Kivihalme teki valtavan taustatyön ymmärtääkseen kotirintaman todellisuutta.

Minun oli selvitettävä itselleni sodan kulku. Luin paljon historiaa. Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittama Ruma sota (WSOY, 2008) oli tärkeä lähde. 

Divareista etsin vanhoja Kotiliesiä ja luin ne kannesta kanteen. Niissä kuvattiin maaseudun naisten arkea ja annettiin neuvoja. Ruoka-ohjeissa havainnollistettiin, miten tehdä ravitsevaa ruokaa olemattomista raaka-aineista.

Katselin myös vanhoja valokuvia. Yhden kuukauden istuin elokuva-arkistolla ja katsoin sota-ajan filmejä joka päivä kahdeksasta neljään. 

Kivihalme iloitsee kotimaisen dokumenttielokuvan menestyksestä. Joutilaiden (2001) ja Reindeerspottingin (2010) kaltaiset hittidokkarit ovat houkutelleet myös nuorempaa yleisöä teattereihin.

Dokumenttielokuva on tullut jäädäkseen. Se on niin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita, joihin ihmiset voivat samastua. Elokuvantekijän näkökulmasta dokumentin tekeminen on yhteisöllisempää kuin fiktion tekeminen; siinä saa olla tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa yli kansallisuusrajojen.

Tuntematon emäntä on tietysti vaikeampi levitettävä kuin vaikkapa Reindeerspotting. Monet tästä dokumentista kiinnostuneet eivät ole tottuneet käymään lainkaan elokuvissa. He myös asuvat paikkakunnilla, joilla ei enää ole elokuvateattereita. Tästä huolimatta Tuntematon emäntä tulee ensi-iltaan samanaikaisesti peräti 19 paikkakunnalla.

Tosi-tv:n yleistyminen ei saa dokumentaristilta kiitosta.

En suoraan sanottuna ymmärrä kyseistä kulttuuria. Varsinkaan, jos ohjelmissa kuvataan ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella heikoilla. On virhe kuvitella, että he saisivat tositelevision kautta helpotusta elämäänsä.

Dokumentaristina käsittelen ihmisiä kunnioittavasti. Dokumentin tarkoitus on avartaa, lisätä ymmärrystä. Tirkistelevä tosi-tv ei sitä tee.

Lue myös