Mielensäpahoittajan tarina

Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja ei ole suora filmatisointi Tuomas Kyrön samannimisestä kirjasta. Karukosken mukaan elokuvan tavoitteena on kertoa tarina Mielensäpahoittaja-hahmon kirjoitusten taustalla.

Emme lähteneet tekemään kirjoja elokuvaksi vaan tarinaa, joka on niiden ytimessä. Elokuvassahan ei itse asiassa lue, että se perustuisi johonkin tiettyyn kirjaan, koska se ei perustu mihinkään tiettyyn kirjaan. Elokuva perustuu kokonaisvaltaiseen Mielensäpahoittajan elämänmittaiseen tarinaan.

Lähtökohtana tunne

Karukoski on lehdistömateriaaleissa ja useissa haastatteluissa kertonut nähneensä yhtäläisyyksiä Mielensäpahoittajan ja oman 80-vuotiaan isänsä välillä. Tämä auttoi tarinan lähestymisessä. Tekstien taustalla piilevät dramaattiset ainekset ja Karukoskelle ominainen, komediaa ja tragediaa lämminhenkisesti yhdistelevä tyyli, tulevat elokuvassa selvästi esiin.

Kun lähdet nollasta käsittelemään uutta elokuvaa, lähdet jostain tunteesta, joka koskettaa sinua. Minulle se oli kohtaus ensimmäisessä kirjassa, Mielensäpahoittajan ja hänen Emäntänsä välinen kohtaus hoitokodissa. Koin voimakkaasti sen tunteen, miltä vanhasta miehestä tuntuu, kun se rakkaus, joka sinulla on ollut viisikymmentäkolme vuotta, on kuihtumassa.

Mielensäpahoittaja-kirjat ovat rakenteeltaan episodimaisia. Ne koostuvat Mielensäpahoittajan, 80-vuotiaan yksinään asuvan miehen humoristisista mielipidekirjoituksista.

Voisi luulla, että tällaisen materiaalin sovittaminen koko illan elokuvaksi olisi haastavaa, mutta Karukoski, joka käsikirjoitti elokuvan yhdessä kirjailija Tuomas Kyrön kanssa, ei kokenut asiaa näin.

En osaa nähdä siinä haasteita. Kyrön kirjojen maailma on hyvin rikas ja niistä napattiin aineksia kuin kaupan hyllyltä. Tällä kertaa onnistuttiin, ei jäänyt sellainen fiilis, että olisi jäänyt jotain arvokasta käyttämättä.

Helppo prosessi

Karukosken edellinen elokuva Leijonasydän kiersi vielä kansainvälisillä elokuvajuhlilla, kun Mielensäpahoittajan työstäminen aloitettiin. Kyseessä on ohjaajan kuudes ohjaustyö. Uuden elokuvan työstäminen edellisen markkinointityön ollessa vielä käynnissä ei kuitenkaan Karukoskea häirinnyt. Kokemuksen myötä aikatauluttaminen, budjetointi ja ryhmän valitseminen onnistuivat verrattain helposti.

Itse pidin tätä prosessia aika helppona. Ihan ne viimeiset käsikirjoitusversiot olivat aika taistelua, kuvaukset lähestyivät ja vielä piti löytää jokin uusi vaihde tähän. Minulla on yksi kuva, jossa valmistaudun kirjoittamaan uutta versiota. Työpöydällä on energiajuoma ja siideri, ja valokuvasin ne itselleni talteen ajatuksella ”muista tämä hetki”. Kuulostaa ehkä vulgaarilta, mutta jokin pitää saada itsessä käyntiin jotenkin.

Monille Antti Litja on se ainoa oikea Mielensäpahoittaja, mutta Karukoski – jolle kuunnelmat eivät olleet ennestään tuttuja – oli valmis harkitsemaan myös muita vaihtoehtoja. Hänellä oli kolme vaihtoehtoa päärooliin, minkä lisäksi Litja oli ennen elokuvan tekemistä sanonut, ettei Mielensäpahoittaja hänen mielestään sovellu elokuvaksi. Ohjaaja ja näyttelijä onnistuivat kuitenkin löytämään yhteisen sävelen.

Kävimme linjatuottajan kanssa Turussa katsomassa Miniä-näytelmän, ja Antti oli siinä ihan loistava. Puhuimme vähän näytöksen jälkeen ja kävimme myöhemmin kahvilla Töölössä. Antti oli aluksi vähän epäileväinen, mutta kerroin ajatuksistani ja sanoin, ettei tästä tule sellaista päiväkirjamuotoista tarinaa. Luodaan kokonaan uusi tarina, joka on viime kädessä rakkaustarina. Antti innostui ja lyötiin kättä päälle.

Suomalaista eksotiikkaa

Karukoski oli Episodin Leijonasydäntä käsitelleessä haastattelussa sanonut, että hänen elokuvansa menettävät osan niihin tarkoitetusta huumorista, kun ne tekstitetään ulkomaisia elokuvafestareita varten.

Karukosken kahden aiemman elokuvan (Napapiirin sankarit, Leijonasydän) tavoin myös Mielensäpahoittaja on lähdössä Toronton elokuvafestivaalille. Englanninkielisten tekstitysten laatuun on kiinnitetty huomiota, mutta huumorin kääntämisessä ei ohjaajan mielestä voi koskaan onnistua täydellisesti.

Me emme esimerkiksi tule ikinä näkemään tai nauramaan samalla tavalla tanskalaiselle komedialle kuin tanskalaiset, koska me emme vain voi. Ikävä kyllä käännös on aina komedialle tappio. Suomen ja englannin kieli ovat kaukana toisistaan. Tavat puhua, jäsentää ja muuntaa lauseita ovat niin erilaisia. Leijonasydämestä on tullut todella ääripäisiä arvioita, koska jotkut ovat tulkinneet hahmot ja dialogin eri tavalla.

Mielensäpahoittajan omaa kieltä on ollut todella vaikea kääntää niin, että huumori säilyisi. En kuitenkaan usko, että Mielensäpahoittajassa on niin suurta ongelmaa, koska hahmot ovat tutumpia.

Karukoski ei tee elokuvia lähtökohtaisesti maailmanvalloitus mielessään. Ensisijaisesti ajatellaan suomalaisyleisön reaktiota. Silti esimerkiksi Napapiirin sankarit ja Leijonasydän levisivät eri puolille maailmaa ja menestyivät yllättävänkin hyvin leimallisesti suomalaisista aiheistaan huolimatta. Pohjimmiltaan elokuvien teemat ovat kuitenkin universaaleja.

Jos tämä leviää, niin se voisi johtua elokuvassa olevasta appiukko-miniä- tai isä-poika-suhteesta, tai sitten tästä rakkaustarinasta. Uppoaako huumori yleisöön, sitä en osaa sanoa. Luulen kuitenkin, että suomalaisuus ei ole se ongelma. Argentiinalaisesta voi olla hauska katsoa suomalaista jäärää. Siinä on oma eksotiikkansa.

Lue myös