Elokuvan keinoin pakolaisuudesta

Syksyn jälkeen saapuu kevät -elokuva alkoi itää Annika Grofilla vuonna 2015 niin sanotun pakolaisaallon saavuttaessa Suomen. Grof järkyttyi yhteiskunnallisen keskustelun sävystä. Grofin mielestä myös media lähti mukaan lietsomaan vihapuhetta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi meille on niin valtava ongelma, jos hädänalaisia ihmisiä autetaan, sillä kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti.

Olemme kuitenkin vauras skandinaavimaa, joten meillä pitäisi olla resursseja auttaa ihmisiä.

Vuonna 2016 Grof alkoi työstää omien havaintojensa pohjalta käsikirjoitusta.

Katselin ja kuuntelin vuoden 2016 puolelle liikehdintää, meidän suomalaisten keskinäistä puhetta ja somessa huutamista. Aloin jo olla sen verran raivona sellaisesta myötätunnon puutteesta mikä keskustelua piti yllä, että halusin tehdä jotain. Ajattelin, että minulla on koulutus taidepuoleen, joten halusin käsitellä asiaa elokuvan keinoin.

Grof käsittelee pakolaisuutta elokuvassaan karjalaisten evakkojen kohtalon kautta. Suomi oli sodan jälkeen tilanteessa, jossa sen oli paitsi maksettava kohtuuttomat sotakorvaukset voittajavaltio Neuvostoliitolle, myös asutettava köyhtyneeseen ja kymmeniä tuhansia parhaassa työiässä olevia miehiä kuolleina ja haavoittuneina menettäneeseen maahan 400 000 karjalasta paennutta evakkoa eli pakolaista, joiden koti ja omaisuus jäivät Karjalan kunnaille.

Myös Hanko ja Porkkala jouduttiin evakuoimaan, samoin aluemenetyksissä luovutetut osat Petsamoa ja Pohjois-Suomea. Suomi oli kokenut iskun, josta harva kansakunta olisi ponnistanut yhtä nopeasti takaisin arkiseen aherrukseen. Sodan arvet jäivät kuitenkin mieliin, eivätkä karjalaiset koskaan unohtaneet kotiaan, josta heidät oli väkivalloin karkotettu.

Vaikka virallinen totuus Suomessa oli pitkään sellainen, että suomalaiset ottivat karjalaiset avosylin vastaan, oli totuus usein aivan muuta. Karjalaisia pidettiin outoina tavoiltaan, heidän puheenpartensa oli erilaista kuin muun Suomen murteet, ja usein karjalaiset saivat kokea syrjintää, heitä haukuttiin jopa ryssiksi. Köyhtyneen Suomen kansan oli joskus vaikeaa hyväksyä sodan päälle vielä yksi lisärasite, jonka sadat tuhannet nälkäiset ja traumatisoituneet evakot muodostivat. Työteliäät karjalaiset ottivat kuitenkin paikkansa yhteiskunnassa alkukankeuksien jälkeen, sillä jälleenrakentamisessa jokainen kykenevä käsipari tuli tarpeeseen.

Oman sukunsa kautta Grofilla ei ole yhtymäkohtia evakkoihin, mutta lapsuudessaan hän muistaa kuulleensa tarinoita sodan jälkeisistä pakolaisista mummunsa kertomana.

Päässäni alkoi yhdistyä tämän päivän pakolaisuus ja sotien jälkeinen evakkous, josta tuli sitten siirtolaisuutta. Näin niissä yhtäläisyyksiä, samoja piirteitä, näin että siinä oli samanlaisesta ilmiöstä kysymys. Varsinkin rasismin osalta. Kun tulee toisen kulttuurisia ihmisiä jokin ryhmä, joka on kaukana meidän totutuista tavoista – uskonto, kieli, ulkonäkö – se näyttää olevan meille ihmisille vaikeaa, se toisenlaisen kulttuurin hyväksyminen, varsinkin jos se on tullakseen tähän meidän elinpiiriin ja varsinkin jos se on tullakseen jäädäkseen. Ja se on ollut vaikeaa myös silloin 1940-luvulla.

Yhteistyötä omilla ehdoilla

Elokuva on mitä suurimmissa määrin tiimityötä, jossa eri toimijoiden ja osa-alueiden on toimittava saumattomasti yhdessä, varsinkin pienillä budjeteilla operoitaessa, jolloin liikkumavaraa on vähemmän. Tuottajan rooli on mitä tärkein, vaikka usein valokeilassa ovatkin ohjaajan lisäksi näyttelijät.

Ohjaaja ja tuottaja kokoavat ympärilleen tiimin samalla tavalla ajattelevia ja taiteellisesti samalla tavalla näkeviä ihmisiä. Parhaimmillaan se on sitä. Tässä meidän projektissamme hirveän tärkeässä osassa on ollut tuottaja Joon Tervakari, jolle ensimmäisenä puhuin tästä aiheesta. Joon sanoi, että kirjoita, ja kirjoita juuri sitä mitä haluat kirjoittaa, älä yhtään lähde miettimään sitä, mitä sinulta mahdollisesti odotetaan.

Näin tehtiin, ja Tervakari kertoi haluavansa tuottaa elokuvan. Grofin mukaan oikeiden näyttelijöiden löytäminen rooleihin on itsestäänselvyys, mutta oikean kuvaajan löytäminen on myös äärimmäisen tärkeää. Grof halusi, että tekemisen ote on moderni; vaikka epookki on aiheena ja olosuhteena, se ei saa määrittää tekemistä. Grof löysi kuvaajaksi Jarmo Kiurun, jonka kanssa Grof ei ollut työskennellyt aiemmin. Ohjaaja Grof kertoo käyneensä pitkiä keskusteluja Kiurun kanssa ennen kuin mitään kuvia lähdettiin edes miettimään. Syksyn jälkeen saapuu kevät -yhteistyö poiki lisää yhteisiä töitä Kiurun kanssa.

Jarmo Kiuru on vallan mahtava käsivarakuvaaja, jonka kuvallinen ote ja ajattelu on aivan erityistä. Kun sanoin, että haluan elokuvan olevan moderni, vaikka meillä on tässä epookkiaihe, hän tajusi miten se pitää kääntää kuvalliseksi otteeksi.

Grof kertoo myös elokuvan musiikilla olevan hänelle erityinen merkitys, joten oikean säveltäjän löytäminen on hänelle tärkeää. Ville Riipan kanssa ohjaaja on tehnyt yhteistyötä jo kymmenen vuoden ajan.

Olen itse auditiivinen henkilö ja musiikki on kaikissa töissäni hirveän tärkeää, olivat ne sitten mainoksia, fiktiota tai dokkaria, ja Ville Riippa, jolta muuten julkaistiin elokuvan soundtrack Spotifyssä, on tehnyt minulle paljon musiikkia erilaisiin juttuihin. Modernius oli myös hänen kanssaan lähtökohta. Sen takia musiikki on hirveän onnistunut, luo tietynlaisen oman levelinsä kuvallisen kerronnan päälle, luo uusia merkityksiä.

Elokuvantekijät toteuttamaan omaa kädenjälkeään

Annika Grof on sitä mieltä, että ideaalimaailmassa rahoitettaisiin paljon erilaisia elokuvia, joissa näkyisi ohjaajan oma kädenjälki.

On paljon erilaisia elokuvantekijöitä, joilla on erilainen kädenjälki, ja jotka omaa kädenjälkeään noudattamalla tuottavat tähän maailmaan valtavasti mielenkiintoisia, erilaisia elokuvia. Ihan samalla tavalla kuin kuvataidemaailmassa variointia on paljon, toivoisi, että elokuvantekijätkin saisivat toteuttaa omaa kädenjälkeään.

Joskus tuntuu siltä, että Suomessa pienemmän budjetin elokuvien loppuun asti saattaminen on liian hankalaa ja monimutkaista, suoraan sanottuna kivireen vetämistä perässä. Monia jo kuvattuja projekteja ei meinata millään saada valkokankaalle asti.

Elokuvahan on taideteollisuutta, ja elokuvan tekemiseen liittyy aina rahoittaminen. En usko, että mikään elokuva on koskaan helppo rahoittaa. Tällainen elokuva missä taiteellisen tekemisen ehdottomana lähtökohtana on, ettemme kenenkään vaatimuksesta lähde tekemään sellaisia muutoksia, jotka veisivät elokuvan maailmaa väärään suuntaan. Silloin se voi tarkoittaa sitä, että elokuva rahoitetaan jollain muulla tavoin kuin perinteisellä rahoituksella, jossa on perinteisiä isoja rahoittajia mukana.

Tämä elokuva kuvattiin 2017 eli hyvin nopeasti sen jälkeen, kun käsikirjoitus oli valmistunut. Alkutuotanto eli näyttelijöiden ja työryhmän valinta tapahtui aika nopeasti. Silloin jo lähtökohta oli, että rahaa on vähän ja sitä jaetaan sitten, kun sitä tulee. Jälkityö on sitten toteutettu pienten rahapurojen avulla, mikä on tarkoittanut, että välillä joudutaan odottamaan uutta pientä puroa, ja sitten taas edetään.

Aution saaren elokuva

Kesällä 2020 Yle on lanseerannut hienon elokuvasarjan, jossa elokuvaohjaajat kertovat omasta aution saaren elokuvastaan, joka nähdään heti perään. Koronakeväänä 2020 myös Film-O-Holicin toimittajat innostuivat miettimään omia aution saaren elokuviaan. Kysynkin siis Annika Grofilta hänen aution saaren elokuvaansa. Koska tämä vaikea kysymys esitetään haastattelutilanteessa ilman ennakkovaroitusta, on yhden elokuvan nimeäminen tietenkin vaikeaa.

Ehkä nyt kuitenkin sanon Ang Leen Jäämyrskyn. Jostain syystä se on sellainen elokuva, että jos pitäisi hakea inspistä omaan työhön, niin hirveän usein palaan jollain tavalla Jäämyrskyyn. Ang Lee on luonut sellaisia atmosfäärejä siihen, että ne ruokkivat hirveän monen tyyppisiä ajatuksia.

Lue myös