Intiimi kurkistus kapellimestariluokkaan

Suomalainen Emilia Hoving, taiwanilainen I-Han Fu ja ranskalainen James Kahane ovat nuoria muusikoita, jotka ovat valinneet itselleen instrumenteista vaativimman, sinfoniaorkesterin. He opiskelevat orkesterinjohtamista Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla, joka on alallaan yksi maailman halutuimmista ja arvostetuimmista.

Kapellimestariopiskelijat astuvat orkesterin eteen harjoittelemaan opettajiensa katseen alla. Kapellimestarin on oltava itsevarma, karismaattinen, herkkä, tarkka ja sytyttävä. Heidän on vakuutettava orkesteri siitä, että tietää mitä on tekemässä, vaikka oma mieli on täynnä kyseenalaistuksia ja epävarmuuksia.

Elokuvan päähenkilöt Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane uskaltavat olla elokuvassa myös epätäydellisiä, antautua elokuvaan. Nyt kun se esitetään, ymmärrän kuinka rohkeaa se on. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että opiskelijat ja opettajat avasivat oven maailmaansa, Anna-Karin Grönroos toteaa.

Orkesterin edessä on Grönroosin ohjaama dokumenttielokuva luovasta johtajuudesta kerrottuna kolmen nuoren kapellimestariopiskelijan kautta. Heitä mentoroi professori Atso Almila, joka rohkaisee nuoria kapellimestareita alalla, jossa kilpailu on todella kovaa. Vieraileva professori, Radion Sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu antaa lahjomattoman täsmällistä palautetta. Yksi tämän hetken seuratuimmista kapellimestareista, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki korostaa opiskelijoille, kuinka tärkeää on tietää tarkalleen mitä orkesterilta pyytää ja olla periksiantamaton sen pyytämisessä.

Elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun, kun ”kapuluokka” avaa ovensa elokuvantekijöille. Se on intiimein opiskelijan näkökulmasta tehty seurantakuvaus Sibelius-Akatemiassa koskaan.

Elokuva antaa todenmukaisen kuvan kansainvälisen luokkamme arjesta Musiikkitalossa sekä oppilaiden ajatuksista ja elämästä sen ulkopuolella. Orkesterin kanssa tehtävä opetustyö korostuu, sillä olemme vuosikymmeniä pitäneet sitä tehokkaimpana tapana opettaa kapellimestareita. Ohjaaja Anna-Karin Grönroos on katsellut työtämme kiinnostuneena, maallikon silmin, siksi lopputulos on varmasti antoisa laajalle katsojakunnalle, Atso Almila kommentoi.

Miten huipulle pääsee?

Grönroos kuvausryhmineen seurasi orkesterinjohdon luokan opetustilanteita noin kolmen vuoden ajan.

Minusta tuntuu edelleen, että kapellimestarin työssä on jotain hyvin mystistä. Se on tavallaan tekninen suoritus, mutta toisaalta täydellinen tekniikka ei auta, jos tunne ja herkkyys puuttuvat. Kapellimestari muistuttaa tanssijaa, jonka liikkeet ovat kovan harjoittelun tulosta, mutta jonka esitys murenee, jos siinä ei ole vauhdikasta hetkessä elämistä ja vaaran tuntua. Opiskellessa on otettava riskejä ja epäonnistuttava orkesterin ja opettajien edessä, ja tässä tapauksessa myös kuvausryhmän edessä.

Orkesterin johtamisessa yhdistyvät persoonallisuus, tekniset taidot, fyysiset ominaisuudet, kommunikaatio ja tulkinnan selkeys. Pitää olla aidosti oma itsensä ja se vaatii hyvää itsetuntemusta ja itseluottamusta sekä nöyryyttä. Vai onko sittenkin kyse rakennetusta suuren maestron roolista, joka pitää opetella?

Elokuvan avulla Grönroos tutkii hierarkian rakenteita klassisen musiikin maailmassa, mutta hän uskoo, että siellä kohdatut lainalaisuudet pätevät myös muualla, missä ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa. Millaisia piiloasenteita meillä on johtajuudesta, kuka kelpaa johtajaksi, mitkä taidot tai ominaisuudet voivat nostaa henkilön johtajaksi? Mitä kapellimestari tekee, jotta saa orkesterin toimimaan haluamallaan tavalla?

Klassinen musiikki edustaa vanhan ajan sivistystä, eurooppalaista perinnettä ja arvomaailmaa. Se on kuin madonreikä yhteiseen tai yhteiseksi koettuun sielunmaisemaan. Kapellimestarin ammatti syntyi alun perin 1800-luvulla, kun orkesterisävellyksistä tuli monimutkaisempia ja kokoonpanot kasvoivat. Monet säveltäjät johtivat itse teoksiaan. Kun musiikkia alettiin levyttää, huomattiin, että levyt myivät paremmin, jos niitä markkinoitiin tunnetun kapellimestarin maineella. Moderni menestyvä kapellimestari on mediapersoona ja opiskelijana joutuu valmistautumaan siihen, että työ on hyvin julkista. Kapellimestarin ammattia on kiinnostava tutkia ilmiönä tässä ajassa, sillä elämme huomiotaloudessa.

”Tuntui, että tätä on odotettu”

Elokuvan idea on tuottaja Venla Hellstedtin ja hänen miehensä.

Dokumenttielokuvan maailmassa on aika poikkeuksellista, ohjaajan näkökulmasta, että tarjotaan aihetta. Olemme Venlan kanssa tehneet aiemmin töitä ja tunsimme hyvin toisemme. Minua kysyttiin myös siksi, koska en tiennyt klassisesta musiikista paljon mitään, olin ”maallikko” sen suhteen.

Aihe tuntui heti hyvin kiehtovalta. Ihmettelimme miksi tällaista elokuvaa ei ollut tehty. 1990-luvulla tehtiin reportaasi.

Hellstedt on aiemmin tuottanut Grönroosin dokumenttielokuvan Ekopolis (2013). Grönroos oli heti hänen mielessään, kun hän mietti elokuvan ohjaajaa. Grönroosilla on herkkyyttä ja rohkeutta kertoa tarina taideteoksen syntymisestä, taiteilijaksi kasvamisesta ja johtajuudesta.

Halusin oppia klassisen musiikin maailmasta ja välittää sen muillekin. Toivon, että onnistuin tekemään elokuvan, joka toimii katsojalle joka oli kuin minä, ulkopuolinen mutta kiinnostunut.

Grönroos lähestyi aihetta ihmisten kautta. Hän meni Sibelius-Akatemiaan seuraamaan kapellimestarikoulutusta, aluksi kuin antropologina miettien millaisia ihmisiä siellä on.

Kapellimestariluokalla on enintään kymmenen opiskelijaa. Uusia opiskelijoita otetaan vuosittain 1–2, joskus ei yhtään. Opiskelu on tiivistä yhteistyötä opiskelijaryhmän ja opettajien sekä harjoitusorkesterien kanssa. Vuoden 2020 alusta professorina on Sakari Oramo.

Tein aiemman elokuvani Ekopoliksen Kiinassa vaikka en osannut kieltä. Tässä oli jotain samaa, en osannut klassisen musiikin kieltä. Siksi keskityin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Huomasin heti että ”kapuluokka” on oma lämmin yhteisö, jossa toisia tuetaan. Opiskelijat käyvät läpi rankkaa vaihetta, kun pitää kyseenalaistaa itseään ja tankata tietoa. Haastattelin heitä, etsin opiskelijoiden yhdistelmää, jolla on erilaiset taustat ja haasteet. En voinut seurata kaikkia. Se olisi ollut mielenkiintoista, mutta silloin en olisi voinut kunnolla syventyä.

Meidät otettiin hyvin vastaan, toivotettiin tervetulleeksi. Tunsimme, että siellä oltiin pitkään odotettu että joku tekee tällaisen elokuvan.

Tilanteet sellaisia kuin ne ovat

Elokuvan tekijät tallensivat sen mitä näkivät.

Emme aina päässeet seuraamaan esimerkiksi videohuonekeskusteluja, ja hyvä niin. Että opiskelijat olivat myös omassa rauhassaan, ilman kuvausryhmää. Se oli hienoa heidän etujensa ajamista, ja opettajat halusivat suojella heitä. Toimintatapa, jossa haetaan kriisejä ja konflikteja ei kiinnosta minua. Eikä se ole tämän elokuvan idea.

Opetustilanteet orkesterien kanssa kuvattiin kahdella kameralla. Minä operoin toista kameraa, yleensä sitä, joka kuvasi staattisemmin, päähenkilöitä. Nerokas äänittäjämme Tuomas Onttonen viritteli yli kymmenen ääniraidan systeemit. Oli muun muassa radiomikkejä, stereomikkejä, solistin mikki, soittimien mikit ja hän myös puomitti. Tulimme paikalle pari tuntia ennen miettimään tekniikkaa. Oli pitkän harkinnan tulosta, miten kuvattiin. Tapasin Emiliaa, I-Hania ja Jamesia myös ilman kuvausryhmää, jotta sain tietää heidän kuulumisiaan ja mitä kuvaisimme.

Emilia, I-Han ja James näkivät elokuvan työversion. He kommentoivat sitä, tilanteita jotka olivat heistä kiusallisia tai jännittäviä, ja he ehdottivat parannuksia.

Elokuva muotoutui lisää leikkausvaiheessa.

Leikkaus oli haasteellista, koska materiaalia oli paljon, kahdella kameralla kuvattua. Molemmat kuvat seurasivat eri tilanteita ja ne piti katsoa erikseen, että näkee tapahtumat. Ja miten rakentaa tarina, jossa on elementtejä kolmen ihmisen elämästä, että ne vetävät samaan suuntaan, eteenpäin, ja ovat myös itsenäisiä tarinoita. Että ne toimivat – että on totta mitä tapahtuu. Ettei mutkia vedetä liian suoriksi. Leikkasimme pitkään ja hartaasti. Kun lopulta olimme päässeet siihen, että emme enää leikkaa ja elokuva on hyvä juuri niin, ja se oli menossa jälkitöihin, tuli yllättävä lopputilanne. Yksi päähenkilöistä paikkasi tilanteen, kuvasimme ja leikkasimme lopun uudelleen.

Kun tekee elokuvaa, kaikki on mahdollista. Se on myös antoisaa.

Emilia, I-Han ja James ovat antaneet hyväksyntänsä elokuvalle. Se on merkinnyt paljon myös heille.

Kuunteleminen kaiken perusta

Anna-Karin Grönroos samastuu nuoriin kapellimestareihin, sillä elokuvan ohjaaminen vaatii myös luovaa johtajuutta. Ohjaajan työ on näkemyksen näkyväksi tekemistä oman ”orkesterin” eli työryhmän avulla.

Usein muistelen omaa opiskeluaikaa ja mietin, miten ohjaajan identiteetti alkoi muodostua ja miten opettajat vaikuttivat siihen. Tunnistan myös ilmiön, että kriittinen ja kovasanainen opettaja saa opiskelijoiden suurimman ihailun. Uskon, että johtajuuden opettelu tapahtuu kriisien kautta ja että oma näkemys kirkastuu, kun sitä peilaa työtovereihin. Luova johtajuus on pääosin kuuntelemista. Kuuntelemisesta ei tarvitse tehdä isoa numeroa ulospäin, mutta se on kaiken perusta, jonka päälle voi kehittää muita johtamisen taitoja.

Orkesterin edessä -elokuvan yksi viesti on, että kun on kyse johtajuudesta, on avattava oma herkkyys ja haavoittuvuus.

Grönroos toivoo, että Orkesterin edessä saa kansainvälisen levityksen. Elokuvalla on ulkomailla kaksi agenttia, toinen Lontoossa ja toinen New Yorkissa.

Kapellimestarin uralle

Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane ovat nyt päättämässä opintojaan.

Emilia on muun muassa aloittanut uuden työn Ranskan radion filharmonisessa orkesterissa ylikapellimestari Mikko Franckin apulaiskapellimestarina. Hän matkustaa paljon, ja on kysytty myös Suomessa. I-Han Fun loppututkintokonsertti on toukokuussa Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Hän on rakastunut Suomeen ja päättänyt jäädä tänne. James Kahane on ollut mukana perustamassa uutta orkesteria, Helsingin Kamarimusiikkiorkesteria ja hän toimii lisäksi Polyteknikkojen orkesterin ylikapellimestarina.

Lue myös