Uskalla unelmoida, uskalla epäonnistua

Suomalaisten suuhun sopii sanonta ”On parempi katsoa kuin katua.” Elokuvassa Ville näyttää asenteellaan, että meillä on hyvin vähän todellisia esteitä, jotka estävät tavoittelemasta unelmiamme. Se, että päästäänkö lopulta maaliin, ei ole tärkeintä, koska liikkeelle lähdettyään aina päätyy johonkin ja ollaan lähempänä unelmaa.

Aleksi Purasen esikoisohjaus Wheels of Freedom on erilainen roadmovie. Siinä liikkeelle lähdetään 9 km/h kulkevalla sähköpyörätuolilla – määränpäänä Lissabon. Wheels of Freedom on elokuva unelmien tavoittelusta, siitä vaikeasta polusta, joka unelmien takana usein jää onnistumistarinoiden varjoon. Ville Jaaranto (37) on sekä vammaisen kehonsa, kotikaupunkinsa jäykän byrokratian että omien rutiiniensa vanki. Hän haluaa tilanteeseensa muutosta.

Olen ollut Villen henkilökohtaisena avustajana. Ville kertoi minulle, että hänellä on haaveena ajaa sähköpyörätuolillaan jonnekin kauas. Silloin määränpää ei vielä ollut tarkemmin tiedossa. Ajattelin heti, että siinä on dokumenttielokuvan ainekset. Se kiinnosti heti. Kesällä 2014 kuvasimme teaserin, jolla saimme tuottajan kiinnostunaan.

Elää ja olla elossa ovat eri asiat Villelle. Hänessä roihuava liekki välittyy vahvasti, tuntuen kutkuttavalta aivan eri tavalla moneen muuhun arjen harmauteen tyytyvään verrattuna. Unelmien tavoittelu on kovaa työtä, pettymyksiä, onnea, naurua sekä uusia lähtöjä, oikotietä ei ole. Vapaus haaveenaan ja yhdenvertaisuus agendanaan Ville lähtee sähköpyörätuolillaan matkalle Euroopan halki. Mutta onko hän ja ympäröivä maailma siihen valmis?

Kun haimme elokuvalle rahoitusta, meille sanottiin ensin, että minikaivurilla on jo ajettu Hangosta Kuusamoon, tässä ei aineksia ole. Emme uskoneet siihen vaan puskimme eteenpäin. Alunperin olimme tekemässä pitkää elokuvaa, mutta rahoittajat epäilivät sitä ja olivat sitä mieltä, että elokuva on korkeintaan puolituntinen. Me olimme vahvasti sitä mieltä, että elokuva on pitkä. Lopulta saimme rahoittajat puolellemme.

Matkalla tuntemattomaan

Aleksi Puranen on aina halunnut kertoa tarinoita ja kouluttautui elokuva-alalle.

Tämä on ensimmäinen dokumenttielokuvani. Olen kouluttautunut fiktioelokuvien käsikirjoittajaksi, joten se asetti aluksi vähän haastetta dokumentin tekemiseen. Mutta elokuvan tekeminen on aina elokuvan tekemistä, oli kyseessä dokumentti tai fiktio. Tämä oli minulle ensimmäinen hyppäys dokumenttielokuvan puolelle. Olen oppinut paljon.

Käsikirjoittamista helpotti, että Puranen tunsi päähenkilön. Tiesi muun muassa mitkä asiat tulevat tapahtumaan, mitkä todennäköisesti tapahtuvat ja mitkä eivät tapahdu. Kun hän kuvasi Villen reissun valmisteluja, hän odotti malttamattomana, milloin se alkaa. Tiedossa oli seikkailu. Etukäteen ei ollut varmaa tulevasta ja miten kuvauspäivät sujuvat.

Tunsin Villen ja olin tietoinen vammaisen ihmisen maailmasta, joten siinä mielessä minulle ei tullut suuria yllätyksiä. Luonnollisesti siihen meni oma aikansa että henkilöt tottuivat kameran läsnäoloon. Kuvaajamme oli kuvannut paljon realitya, joten käytimme hänen oppejaan. Silloin kun emme kuvanneet, olimme paljon yhdessä. Kamera oli mukana vaikkei kuvattu. Totuttelimme sen läsnäoloon.

He ovat elokuvassa luonnollisia

Ensimmäiset kuvat, jotka päätyivät lopulliseen elokuvaan, kuvattiin heinäkuun lopulla 2016. Kuvauspäiviä oli ”silloin tällöin”, ja pääkuvausjakso alkoi toukokuussa 2017. Viimeiset kuvat kuvattiin elokuussa 2017. Elokuva leikattiin Saksassa.

Olin henkisesti valmistautunut siihen, että mikä tahansa kuvauspäivä voi olla viimeinen.

Mieleeni on jäänyt muun muassa se, kun Ville ajoi myös sivuteillä pikkupaikkakuntien halki. Oli mahtavaa päästä näkemään muutakin kuin valtateitä, joita aina ajaa: tällaista Suomessa on! Ja se tilanne, kun sattumalta eräs herra tuli kauppaamaan autoa Villelle... Pienen kuvausryhmämme etu oli se, että olimme nopeasti paikalla, kun jotain tapahtui.

Sote-Suomi vs. unelmat

Ajankohtainen elokuva tarjoie konkreettisen maiseman sote-Suomesta, jossa arjen harmaudessa kapuloita rattaisiin tulee enemmän kuin tarpeeksi, kun maailmaa katselee harvinaista moniniveljäykistymää sairastavan Villen näkökulmasta. Villen sairaus AMC, Arthrogryposis multiplex congenita, on synnynnäinen ja monioireinen nivelten jäykistymäsairaus. Suomessa syntyy vuosittain noin 1–6 lasta, joilla on AMC. Se luokitellaan harvinaisiin sairauksiin.

Wheels of Freedomin yhtenä teemana ovat vammaisten oikeudet ja niiden toteutuminen tässä ajassa. Pohdittavaksi jää, miten Sote tulee mylläämään Villen – ja muiden vammaisten – elämää. Tukeeko tulevaisuuden vammaispalvelujen saatavuus vaikkapa itsemääräämisoikeutta?

Elokuva välittää sen viestin, että jos on unelmia, niitä lähdetään tavoittelemaan vaikka ne olisivat epätodellisia saavuttaa. Kun uskoo siihen ja itseensä, että joka tapauksessa saavuttaa jotain ja se voi johtaa uusiin tavoitteisiin ja mahdollisuuksiin. Tietty periksiantamattomuus. Perisuomalainen ajattelutapahan on, että kun on mahdollisuus epäonnistua, ei yritetä ollenkaan, koska siinä voi nolata itsensä. Ville tiesi, että miten tahansa voi käydä, mutta silti hän lähti.

Vammaisten elämää ja ”terveiden” vamma

Ville haluaa välittää viestin myös vammaisten oikeuksista.

Vammaispalveluissa pyritään aina huolehtimaan ”välttämättömistä asioista.” Siitä mikä on ”kohtuullista”. Se ärsyttää Villeä. ”Kohtuullisuus” määrittelee mitä vammainen voi tehdä. Jos esimerkiksi haluaa lähteä lomareissulle, on epävarmaa kuinka paljon kustannetaan avustajien matkoja ja muuta. Se oli yksi vääntö myös tässä elokuvassa. Byrokratia ja paperisota, Aleksi Puranen sanoo.

Jäykän byrokratian ja paperisodan helpottaminen pudottaisi taakkaa monen vammaisen harteilta.

Olisi paljon parannettavaa.

Minua kiinnosti erityisesti elokuvan seikkailu. Mies, joka päättää ajaa sähköpyörätuolillaan 6000 kilometriä. Tietynlainen vinksahtaneisuus kiehtoi. Myös suomalaisten epäonnistumisen pelon asennevamma tuli siinä merkittäväksi, hän painottaa.

Villeä jännitti millainen elokuva olisi. Hän on ollut siihen tyytyväinen.

Ville on pähkäillyt koska teemme jatko-osan. Tuottaja Pasi Hakkion kanssa olemme pallotelleet että se olisi fiktio. Se kiehtoo. Ensin dokkari ja sitten fiktio. Niin ei ole kukaan tehnyt. Meillähän on valmiina hyvä tarina ja henkilöt. Tästä olisi hyvä jatkaa, Aleksi Puranen toteaa.

Lue myös