Rakkaudesta musiikkiin

Love Recordsin katalogi on enemmän tai vähemmän yhtä kuin suomalaisen rockin syntymäkaaren kuka on kuka -listaus. Badding, Hurriganes, Hector, Pelle Miljoona ja Leevi and the Leavings ovat ainoastaan pintaraapaisu vuosien 1966–1979 välillä toimineen levy-yhtiön repertuaariin.

Aleksi Mäkelän ohjaama Love Records – Anna mulle Lovee (2016) antaa kuvan lafkasta, jolle uudenlainen, kapinallinen musiikki ja rento meininki ovat tärkeämpiä asioita kuin yhtiötoiminnan taloudelliset realiteetit. Vaikka suomalainen musiikkimaailma mullistuu ja rock nousee valtavirtaan, on yhtiö konkurssikypsä kuukaudesta toiseen. Sen henkisenä ja reaalisena kilpakumppani on Musiikki-Fazer, vanhanaikainen pukumiesten rahakone.

Aleksi MäkeläKaikki raha meni uusiin artisteihin. Se ei ollut yhtiö, jonka tarkoituksena olisi ollut ensisijaisesti tehdä voittoa. Ei kysytty, että paljonko tämä levy myy, vaan että onko se hyvä. Asenne oli periaatteessa oikea, mutta ei se tänä päivänä kauas kantaisi. On aika ihmeellistäkin, että Love Records pysyi pystyssä kolmetoista vuotta tuolla poppoolla ja meiningillä.

Kolmetoista vuotta ja 384 julkaistua pitkäsoittoa on kunnioitettava suoritus. Love Recordsin henki jatkoi elämäänsä esimerkiksi useiden yhtiöiden rahoittamassa Johanna-levymerkissä, jota Love Recordsin perustajajäsen Atte Blom alkoi Loven konkurssin jälkeen pyörittää. Johanna-merkin alle siirtyi paitsi suurin osa Love Recordsin rock-artisteista, niin myös merkittävä osa uusista lupaavista tekijöistä. Esimerkiksi vuonna 2007 Helsingin Sanomien rakkaimmat rockit” -äänestyksen voittanut Moottoritie on kuuma -kappale äänitettiin juuri Johanna-levymerkin alla.

Rock-musiikkiin liittyvän pioneerityön lisäksi Love Recordsin perinnöksi on jäänyt vasemmistolaisen laululiikkeen levyjen julkaisu. Politiikka on pinnassa myös Mäkelän elokuvassa, joka alkaa arkistokuvasarjalla kuusikymmentäluvun myllerryksestä. Kun Love Records perustettiin, oli Urho Kekkonen päsmäröinyt kultarannassa jo kymmenen vuotta.

Love Records  Anna mulle LoveeTämä on aika poliittista kamaa jo ihan lähtökohtaisesti. Yhteiskunnallisuus tulee henkilöiden kautta, en pyrkinyt sitä painottamaan. Mutta ei poliittista puolta voinut sivuuttaakaan. Jonkin verran otettiin vapauksia ajankuvassa. Jos olisi tehty niin jäykkä elokuva kuin mitä Suomi oli tuohon aikaan, niin olisi jäänyt aika paljon juttuja tekemättä.

Artisti taustalle

Oli perjantai-ilta, kun Aleksi Mäkelä alkoi lukea Love Records -elokuvan käsikirjoitusta. Kolmannes oli takana, kun Mäkelä päätti, että hän haluaa kuvata lukemansa.

Love Records oli mulle tuttu sitä kautta, että isäni, joka oli näyttelijä, oli mukana taistolaisuudessa. Hän on laulanutkin muutamilla poliittisilla levyillä. Tarina ei mulle sellaisenaan ole tuttu, eikä osa artisteistakaan. Baddingia ja Juicea olen kuunnellut muutenkin, mutta elokuvan myötä tutustuin moniin tuntemattomampiin artisteihin. Huomasin, miten hienoa kamaa Suomessakin on tehty jo 1960-luvulla. Ei se mun mielestä häviä mitenkään vastaavan ajan jenkki- tai brittituotannolle.

Antti Pesosen käsikirjoitus oli alkujaan pitkänpuoleinen, Mäkelän arvion mukaan siitä olisi sellaisenaan syntynyt noin kaksi ja puolituntinen elokuva. Lopullisen teatteriversion pituus on 110 minuuttia. Pelkästä saksimisesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä materiaalia myös lisättiin matkan varrella.

Aleksi MäkeläKun käsikirjoittaja on tehnyt työnsä, niin ei se ole oikein vielä ole elokuva. Tässä tapauksessa se oli vähän sellainen ensyklopedia. Toki sieltä löytyivät jo ne kohtauksetkin. Ajattelin kuitenkin, että turha on lähteä tekemään näin pitkää elokuvaa. Käytetään rahat tarkemmin. Lopussa poistettiin aika paljon pieniä irtokohtauksia, jotka olisivat olleet tosi työläitä arvoonsa nähden: 10 sekunnin juonettoman pätkän vuoksi oltaisiin jouduttu tekemään päivä töitä.

Huumoria tungettiin kaikkialle, mihin sitä vain sai laitettua. Käsikirjoitus oli aluksi asiallisempi, johtuen jo siitäkin, että aikakäyrää ja faktoja oli laitettu mukaan enemmän kuin mitä sitten kuvattiin. Tuntui, että elokuvan tyylisuuntaa ei tuossa vaiheessa oltu vielä mietitty. Jos se olisi ollut pelkkää draamaa ja tuskaa, niin ei se olisi ollut kovin mielenkiintoista. Kolme äijää, niin kyllähän siihen kommellusta mahtuu.

Muusikkojen Mäkelä halusi pysyvän taustalla. Esimerkiksi Hurriganesin Mäkelä olisi mieluusti jättänyt kokonaan pois: bändi kun on ollut viime vuosina aika paljon esillä valkokankaalla. Tämä ei Mäkelän mielestä ollut kovin realistinen ajatus, kyse kun oli kuitenkin Love Recordsin suurimmasta bändistä.

Halusin alusta asti painottaa, että tämä on elokuva Love Recordsin taustasta ja tuotantoportaan tekijöistä, ei musiikin esittäjistä. Ajallinen rajauskin oli siten aika selkeä. Hurriganesin kohdalla oltiin huipulla. Se oli valinta ilman kummempaa syytä. Oltaisiin me voitu ottaa vielä vaikka kahdeksan seuraavaakin artistia, mutta ei se olisi juttua kummemmin muuttanut.

Elokuva on henkilögallerialtaan vahvasti mieskeskeinen. Miehet uudistavat Suomen kulttuurikenttää, kun taas naisia nähdään petitouhuissa, äitinä, nalkuttavana vaimona ja kiljuvina faneina.

Love Records  Anna mulle LoveeFirman perusti kolme miestä ja se kertoo heistä. Yhden miehen kautta käsitellään vanhempia, toisen kautta vaimoa ja Crissen kautta naisia yleensä. Musiikki-Fazerin puolella kaikki keskeiset päättäjät olivat myös miehiä. Ajan kuvaan se kuuluu näin, turha sitä on valehdella.

Uutta luomassa, ei vanhaa jyräämässä

Love Recordsin ilmestyminen äänilevymarkkinoille otettiin elokuvan mukaan Musiikki-Fazerissa vastaan pääosin ärtyneesti. Keinot olivat monipuolisia ja häikäilemättömiä, kun uutta tulokasta kammettiin ulos markkinoilta. Musiikki-Fazer nähdään instituutiomaisena musiikkikentän diktaattorina, kulttuurisesti pappaantuneena portinvartijana.

Suomalainen elokuvatuotanto on verrattain samankaltaisessa asemassa. Suomen Elokuvasäätiön ohi ei juuri elokuvia näillä lakeuksilla kuvata, millä on ollut omat, kaupallista potentiaalia ylikorostavat lieveilmiönsä.

Aleksi Mäkelällä ei kuitenkaan ollut mielessä SES, kun Fazer-Musiikin tyyliä esiteltiin.

Aleksi MäkeläEn sitä miettinyt. Suomesta puuttuu indie-elokuva lähes kokonaan, vaikka niitä onkin viime vuosina jokunen ilmestynytkin. Toisaalta kaikki Suomessa tehty elokuva on tavallaan indietä. Elokuvia tehdään niin halvalla kuin niitä nyt ylipäätään pystytään tekemään. Jos tehtäisiin halvemmalla, niin sitten ei olisi enää ammattiryhmiä ja -näyttelijöitä.

Mielestäni elokuvassa ei varsinaisesti taistella Fazeria vastaan. Pikemminkin halutaan luoda jotain uutta. Jos muualla on menty eteenpäin, niin miksi Suomi jumittaisi humppa-ajassa.



Lue myös