Korso on mielentila

Korso on Akseli Tuomivaaran ensimmäinen pitkä elokuva. Niin tekijätiimi kuin näyttelijätkin edustavat uutta sukupolvea kotimaisen elokuvan kentässä. Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessaan Tuomivaara oli mukana TAIK:in elokuvakerhossa, jossa tutustui yhteen Korso-elokuvan tuottajista. Ajatus yhteisestä projektista jäi kytemään. Myöhemmin Mark Lwoff pyysi Tuomivaaraa Korso-elokuvan ohjaajaksi.

Tuomivaara sai Korson käsikirjoituksen luettavakseen kolmisen vuotta sitten. Käsikirjoituksesta vastasivat Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi, joiden kanssa tuleva ohjaaja keskusteli tulevasta projektista. Tuomivaaraan juttu kolahti heti.

Tykkäsin heti jutusta. Tarina on vahva, rohkea ja kikkailematon juttu. Alkuun vähän jännitti, että osaanko tuollaista tehdä, noin suoraviivaista, jossa ei voi lähteä tyylittelemään liikaa. Sen pitää olla aika rujo.

Vielä pari vuotta sitten elokuvan tulevaisuus näytti epävarmalta muun muassa rahoituksen suhteen. Tuomivaara ehti jo kertaalleen ilmoittaa näyttelijöille koko elokuvaprojektin peruuntumisesta, kunnes rahoituskuviot yhtäkkiä selkiintyivät ja projektille voitiin näyttää vihreää valoa.

Säätiössä uutena tuotantoneuvojana aloittanut Hannu Tuomainen oli pitänyt elokuvasta. Se oli meille tietenkin ihan lottovoitto siinä kohtaa. Ehkä se oli tälle projektillekin hyvä. Olisi tietenkin mahtavaa, jos rahoituksesta tietäisi ajoissa, sillä ennakkosuunnittelu jäi vähän lyhyeksi vaikka olimme tätä pari vuotta kehitelleetkin. Toisaalta ehkä se toi vähän tuoreutta ja rentoutta, kun oli hienoinen yllätys, että tämä lähteekin eteenpäin. Se näkyi hyvällä tavalla lopputuloksessa.

Oikeat tyypit uskottavuuden takeena

Tuomivaara pitää sanaa katu-uskottava" hieman nolona. Kuvattaessa tämän päivän nuorten elämää on Korso-elokuvalla ja sen päähenkilöiden habituksella kuitenkin oltava jonkinlaista uskottavuutta sen pääasiallisen kohderyhmän parissa, koska nuoret ovat mestareita haistamaan epäuskottavuuden ja laskelmoinnin. Uskottavuutta voi hakea esimerkiksi oikeilla näyttelijävalinnoilla. Usein näyttelijöiden kasvot tulevat helposti liiankin tutuiksi ainakin Suomen oloissa, joten tuoreilla kasvoilla on tilausta.

Kiva kun joku muu sanoo, että se on katu-uskottava, mutta jos itse jotain sellaista väitän, niin se on aika säälittävän setämäistä. Ainahan elokuvaa ja tarinaa joku ulkopuolelta ohjailee, se on tietynlainen sopimus katsojan kanssa. Katsoja tietää, että häntä manipuloidaan. Haluan jotenkin häivyttää sen, jotta tuntuisi siltä kuin asiat todella tapahtuisivat elokuvan henkilöille, etteivät ne näyttäisi ohjaajan ratkaisuilta. Tietyin keinoin pystyy tuomaan elokuvaan sattumanvaraisuuden tunnetta.

Näyttelijöiden valitseminen eli casting otti oman aikansa. Ohjaaja alkoi etsiä sopivia näyttelijöitä Tuffi-tuotantoyhtiön Elli Toivoniemen kanssa jo heti tuotannon alkuvaiheessa. Tuomivaara käytti työryhmineen paljon aikaa löytääkseen sopivat näyttelijät rooleihin. Ohjaaja oli loppupeleissä erittäin tyytyväinen pääosan esittäjiin, vaikkei ollut ennen kuvausten alkamista nähnyt esimerkiksi pääosaa esittäneen Mikko Neuvosen aiempia roolisuorituksia. Tämän kavereita esittävät elokuvassa Iiro Panula ja Niko Vakkuri.

Tiesin, että tämä juttu elää ja kuolee täysin näyttelijöistä. Jos tyypit eivät ole hyviä näyttelijöitä ja rooleihin sopivia, niin sitten tästä ei tule mitään. Se oli se isoin huoli ja kuvasimme todella paljon porukkaa. Tehtiin ihan perus improvisaatiotehtäviä, sellaisia aika avoimia tilaisuuksia koekuvauksissa. Etsimme tyyppejä joilla oli tietynlainen röyhkeys ja yllätyksellisyys, jotka olivat valmiita haastamaan meidät, ei niinkään sellainen miellyttämisen tarve kuin ehkä useimmilla kuitenkin on.

Kun näin Miss Farkku-Suomen, Mikko oli jo valittu ja olin tosi helpottunut, kun tajusin kuinka hyvin hän näyttelee. Etenkin kuvauksissa mutta myös leikattaessa olen tajunnut kuinka hyvä Mikko on: ei tee mitään liikaa, mutta on kuitenkin tosi tietoinen siitä, mitä tekee.

Kasvutarina Korsosta

Korso on kuvattu ei ehkä niin yllättäen Korsossa, joka on kaupunginosa Vantaalla, radan varressa. Korso on tunnettu ainakin Ankkarockista, legendaarisista pissiksistään, korsoraattorista sekä tietenkin Tarja Kulhon työpaikasta eli Räkkärimarketista. Korso on lähiö, mutta myös mielentila. Lähiöpubissa vietetyn kostean illan jälkeen suurin osa suomalaisista lähiö-onneloista alkaa pelottavasti muistuttaa toinen toistaan. Vaikka ohjaaja onkin itse kotoisin Pohjois-Helsingistä, hän tunnistaa lähiön ja Korson mentaalisen maailman. Pääosan valintaan saattoi vaikuttaa myös se, että Sherwoodin kolli Mikko Neuvonen oli Korsossa kuin kotonaan.

Mikko tunsi nuo kulmat, on Keravalta kotoisin, käynyt Korsossa koulut ja muuta. Suunnitteluvaiheessa mentiin kuvaamaan Korsoon muutamia demoja, ja siellä tuli tuttuja tyyppejä vastaan. Tajusin, että Mikko tuntee sen maailman paljon paremmin kuin minä.

Yhtä hyvin tämä voisi olla jokin Helsingin lähiö tai missä tahansa päin Suomea, kyllä se elämänpiiri ja asetelma on löydettävissä niin hyvässä kuin pahassa vaikka Turusta. Tässä elokuvassa Korso on enemmän mielentila kuin paikka. Toivottavasti katsojakin tajuaa, että se ei ole dokumentti paikasta. Paikka ja sen henki kertoo suomalaisesta lähiöstä ja ajan hengestä.

Elokuvan päähenkilöllä on suuri unelma, lähteä Amerikkaan eli jenkkeihin" ja saavuttaa kuuluisuutta katukoristähtenä. Unelmat tuntuvat kuitenkin saavuttamattomilta, kun niitä vertaa korsolaiseen tai suomalaiseen lähiötodellisuuteen. Elokuvassa tavattavan syrjäytymisvaarassa olevan kaveripiirin toimintaa kun ei hyvällä tahdollakaan voi pitää järin päämäärätietoisena tai fiksuna. Pitkäjänteisyys ja realistiset suunnitelmat puuttuvat, koulu ei maita kuten eivät myöskään oikeat työt. Nuoruus antaa kuitenkin luvan unelmoida mahdottomistakin asioista. Hahmot ovat toden tuntuisia ja tunnistettavia elävästä elämästä, riippuen tietenkin hieman siitä, missä on nuoruutensa viettänyt ja mihin sosiaaliseen kerrostumaan eli luokkaan kuuluu.

Tarina on tunnistettava kasvutarina, samaistun siihen itsekin vaikka olenkin aika hyvistä oloista ja elämä on ollut sillä lailla helppoa. Minusta tuntuu, että Suomessa tarjotaan aika hyvin mahdollisuuksia jos viitsii koulussa lukea ja käyttäytyä asiallisesti. Tämä kertoo sellaisista tyypeistä, jotka pistävät enemmän hanttiin ja ovat taipuvaisia hakeutumaan ongelmiin, eivätkä pärjää systeemissä vaikka eivät olisikaan täysin syrjäytyneitä. Uskon, että jokaisella on ollut vähintäänkin omalla luokallaan tuollaisia tyyppejä. Eivät he ole sen rikollisempia tai syrjäytyneempiä kuin useimmat tavalliset suomalaiset.

Kun johonkin uskoo, kun jotain elämässään sanoo ääneen, niin jotain tapahtuu. Se on sen kokoinen lupaus, minkä itse uskallan allekirjoittaa. Harvemmin unelmia sellaisenaan saavuttaa, mutta minulla on jokin usko siihen, että kun jotain yrittää, niin sitten alkaa tapahtua. Markuksenkin (elokuvan päähenkilö) unelma on omaehtoinen; vaikka hän puhuukin Jenkeistä, niin se ei silti ole pintaliitoa, hän haluaa tehdä jotakin elämässään omalla tavallaan. Se vertautuu enemmän ehkä johonkin skeittikulttuuriin, hän halveksuu sitä, jos asiat tehdään jotenkin ilmeisesti. Siinä on jotakin nuoruuden ehdottomuutta. Se, että Markus tarrautuu unelmaansa, on koskettavaa ja samalla hiukan huvittavaakin.

Suosikeista ja buddy-elokuvasta

Elokuva, jota katsoin paljon Korsoa tehdessäni, oli Andrea Arnoldin Fish Tank (2009). Mathieu Kassovitzin Viha iski 1990-luvun puolivälissä joka tavalla. Tunnustan, että olen sitä tätäkin tehdessä pyöritellyt, vaikka kyseessä onkin aivan toisenlainen todellisuus ja rujompi maailma. Se, miten sitä jätkien maailmaa kuvataan, kyllä se on iskenyt. Paul Thomas Andersonin leffoista tykkään järjestäen. Onhan niitä.

Vaikka Korso pyöriikin pitkälti aikuisuuden kynnyksellä seisovien poikien maailmassa, ei ohjaaja Tuomivaara miellä sitä kuitenkaan jätkien elokuvaksi tai buddy- eli kaveruselokuvien genreen kuuluvaksi. On myös huomattava, että elokuvan käsikirjoittajat ovat molemmat naisia.

Kun lähdin tätä tekemään, vieroksuin vähän buddyelokuva -hommaa, en halunnut tehdä siitä numeroa. Vaikka siellä kännätään, sekoillaan, pidetään hauskaa ja heitetään läppää, se on osa sitä jätkien tapaa olla ja hengittää, se kuuluu siihen maailmaan ja tuo leffaan henkeä. Tilanteet kärjistyvät tietynlaiseen järjettömyyteen, mutta se ei mielestäni ole ilmeistä komediaa tai buddyleffasekoilua.

Lue myös