KITARA, KISSA JA KUKKA

Kansainvälinen tuomaristo arvosti eksentrisyyttä ja kokeilevuutta, kotimainen tuomaristo puolestaan realismia ja perinteistä elokuvakerrontaa. Tällainen mielikuva syntyy, kun katsoo äkkiseltään Tampereen lyhytelokuvajuhlilla 2002 palkittujen elokuvien listaa. Elokuvajuhlien pääpalkinnon, kansainvälisen tuomariston myöntämän Grand Prixin voitti nimittäin Phil Mulloyn animaatio Invasion (2001).

Iso-britanialaisen tee-se-itse-animaattorin elokuva kuvaa pintatasollaan ulkoavaruuden olioiden salaisia maailmanherruuspyrkimyksiä yksinäisen planeetanpelastajasankarin näkökulmasta. Mulloyn huumori on hänen edellisistä elokuvistaan tutun mustanpuhuvaa, sellaiseksi tosin aika hersyvän laatuista, mutta raadin perustelut ihmiskunnan toiveiden, pelkojen ja ahdistusten kuvaamisesta ja jopa viimesyksyisten maailmanmyllerrysten ennakoinnista tuntuvat ripauksen liioitelluilta. Enemmänkin Mulloy käsittelee varttitunnin animaatiossaan ihmisyksilön minuuden menetyksen pelkoja tavalla, joka on tietoisen tuttu monista aiemmista aiheen käsittelyistä kauhu- ja tieteislajityyppien alueilla. Onnistuneeksi vieraantumisen kuvaukseksi elokuvaa voi kyllä kutsua kaiken melskauksensa keskellä.

Euroopan elokuva-akatemian Prix UIP Tampere -palkinnon raati myönsi Tatu Pohjavirran nukkeanimatiolle Kuvastin (2001). Turun taideakatemian animaatiolinjan lopputyönä valmistunut elokuva on teknisesti taidokas suoritus, mutta senkin vakavampi kolmiodramaattinen ihmissuhdepohdiskelu on vaarassa jäädä katsojan mielenkiinnon vievien eriskummallisten yksityiskohtien varjoon. Skandaalinpoikanen syntyi, kun raadin oli tarkoitus myöntää palkinto alun perin puolalaisen Slawomir Fabickin puolituntiselle näytelmäelokuvalle Meska Sprawa (2001). Palkitsemisen esti se, että elokuva oli jo aiemmin kilpaillut tästä palkinnosta. Niinpä Meska Sprawa sai Kuvastimelle ajatellun erikoispalkinnon.

Palkinto kuin palkinto, sillä palkitsemisen arvoinen puolalaiselokuva toki oli. Ulkoiselta olemukseltaan elokuva liittyy kiinteästi puolalaisen dokumenttielokuvan vahvaan yhteiskunnalliseen perinteeseen, jossa ruma kuva näytään niin kuin se on. Tähän perinteeseen kytkeytyy myös elokuvan keskittyminen henkilöihinsä, niinpä juuri näyttelijäsuorituksia palkintoperusteissaan raati korostikin. Mutta puolalainen dokumenttielokuvan on toisaalta pyrkinyt myös järkeistämään ja etäistämään kuvauskohdettaan, kun taas fiktiivinen Meska Psrawa lähestyy puolalaisen kulttuurin subjektiivista surrealistis-groteskia pohjavirettä vaikkapa Roman Polanskin työt mieleen tuovalla otteella. Elokuva kertoo kolmesta päivästä isänsä pahoinpitelemäksi joutuneen ja sitä peittelemään pyrkivän koulupojan elämästä kodin ja koulun puristuksessa. Pojan vastaus tukalaan tilanteeseen on hyvin puolalainen sisäänpäin kääntynyt kapinallisuus.

Parhaana dokumenttielokuvana kansainvälinen raati palkitsi Anke Limprechtin saksalaiselokuvan Lehrfilm über die Rekonstruktion von Stasiakten (2000). Elokuva esittelee kahden Itä-Saksan salaisen poliisin arkistojen konservoijan työpäivän, jossa uupumaton ahkeruus palkitaan muutamalla kokoon saadulla paperiarkilla. Elokuvan tunnelma on yhtä romahtaneen valtiojärjestyksen epätodellisuutta papereista kasaamaan pyrkivän henkilöidensä työn kanssa. Vertailu kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten elokuvien palkinnon voittaneeseen Christian Lindbladin muovailuvaha-animaatioon Eläköön markkinatalous! (2001)on ristiriitaisen maukas.

Lindbladinelokuva kertoo humoristisen myötätuntoisesti työttömyyteen kyllästyneen päähenkilönsä henkilökohtaisesta ratkaisuyrityksestä yhteiskunnalliseen pulmaan. Niin sanotulla markkinataloudella tuntuu olevan kyllä lähes rajattoman tuntuisesti varoja yhä ilmeisen vaaralliseksi vastustajakseen kokemansa yhteiskuntajärjestelmäkokeilun pesänselvitykseen, mutta Eläköön markkinatalous! -elokuvan nukkavierun sankarin toimia sen ei niin kauan tarvitse pelätä kun hänen toimintatarmon puuskansa aggressiot suuntautuvat häneen itseensä.

Kotimaisten yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa monet työt oli ehditty näyttää jo televisiossa, mikä tuntui vähentävän yleisön kiinnostusta niiden katsomiseen festivaaleilla. Se on sääli, sillä videotekniikallakin toteutettu ja vaikka kuinka televisiossa esitettäväksi tehty elokuva aukeaa usein aivan uudella tavalla valkokankaalle heijastettuna ja elokuvateatteriyleisölle esitettynä. Näin kävi vaikkapa paljon kohua herättäneelle Lasse Naukkarisen elokuvalle Miinavaara! (2001). Oma lisäosuutensa vaikutukseen oli sillä, että elokuvan kohde, taiteilija Miina Äkkijyrkkä oli näytöksessä paikalla ja sen jälkeen yhdessä ohjaajan kanssa selvitteli elokuvan taustoja.

Äkkijyrkkä kertoi tokaisseensa ohjaajalle ennen kuvausten alkua, että nyt tehdään sitten draamaa. Elämän oma dramatiikka löi kuitenkin elokuvadramatiikan yli, kuvausten aikana Äkkijyrkkä joutui kahnauksiin viranomaisten kanssa oikeuteen asti. Naukkarinen teki tässä tilanteessa selkeän valinnan dokumentaarisuuden puolesta ja painotti näitä tapauksia elokuvassaan vaikka se rakenteellisesti ja tyylillisesti muuttuikin hajanaisemmaksi. Elokuvan muoto sopii kyllä hyvin valottamaan taiteilija Äkkijyrkän maailmaa. Vanhan suomalaisen karjarodun suojelijana tunnettu Äkkijyrkkä sanoo jollain tapaa viallisten yksilöiden olevan kiinnostavampia kuin normaaleina pidettyjen. Niinpä hän haluaa säilyttää myös sen rumimman lehmän perimineen. Äkkijyrkkä esitti myös maailmanparantamiskeinonaan lapsesta pitäen hankittua huolehtivaa suhdetta luovaan toimintaan ja toisiin eläviin olentoihin. Jos kaikilla olisi edes kitara, kissa ja kukka, olisivat viime aikojen väkivallasta kertovat kohu-uutiset huomattavasti epätodennäköisempiä.

Viimevuotisilla Tampereen elokuvajuhlilla nousi ilmiöksi se, että keski-ikää lähestyvä festivaaliyleisö löysi lapsuutensa Pikku Kakkosen Kössi Kenguruineen ja Nalle Luppakorvineen. Tänä vuonna Pikku Kakkonen täytti 25 vuotta ja juhlan kunniaksi oli tarjolla Ransu-koiran juontama näytös. Nyt näitä klassikoita katsoi kuitenkin pääasiassa lapsiyleisö, aikuisemman yleisön uusi suosikki tuntui olevan tällä kertaa menneitten vuosikymmenten televisiouutiset.

Miksi sitten vielä 80-luvun television sääennustuksetkin saavat aikaan railakkaan naurunremakan? Esityskontekstin ja kuvakoon vaihdos koti-iltojen kuvaruudulta lauantai-illan festivaalinäytökseen selittää asiaa osaltaan, näkyväthän valkokankaalla tekniset kömmähdykset aivan eri tavalla kuin ruudussa ja juuri niitä yleisö on virittäytynyt etsimäänkin. Television kuvavirran kiihtyminen saa myös 60-luvun uutisten yhdellä kuvalla toteutetut useiden minuuttien perinpohjaiset selvitykset vaikuttamaan lähes uskomattomilta jopa lähetyksiä aikanaan katsoneiden silmissä. Televisioruudussa vaikutus olisi luultavasti ahdistava.

Toinen hilpeyden aihe on tietokonetekniikan puuttuminen, vielä 80-luvulla säämies tosiaan siirteli kartalla pahvisia pilviä ja tippoja ennustustensa tueksi. Myös katsekontakti yleisöön oli kovasti erilainen aikana, jolloin uutiset tavattiin paperiliuskoilta. Entisen mietteliään tietäjän vaikutelman tehneen, papereidensa takaa muistaessaan yleisöön vilkaisseen uutistenlukijan tilalle on tullut virnistellen yleisöön tuijotteleva ankkuri, jonka silmät ovat sitä pyöreämmät, mitä huonompi on hänen näkökykynsä lukea tekstiä ruudulta. Epäilemättä siis tulevaisuudessakin on tiedossa hauskoja hetkiä menneitten aikojen televisiouutisten parissa. Mutta kyllä noottikriisin aikainen Ahti Karjalainen nou kommentseineen silti varmaan aina pitää paikkansa.

Tampereen 32. elokuvajuhlilla suurin järjestelyllinen muutos oli pääosan esityksistä siirtyminen Tampereen keskustaan Finnkinon Plevna-rypäleteatteriin. Edellisvuosien Tampere-taloon verrattuna se tarjosikin kieltämättä elokuvan katseluun miellyttävämmän paikan. Tullikamarin Pakkahuoneen penkeillä katsottujen näytösten jälkeen sellaista ylellisyyttä todella osaa arvostaa.