Valokeilassa Erkko Kivikoski ja Vesa-Matti Loiri

Turun Yliopiston elokuva-aktiivien keskuudessa syntynyt idea festivaalista, joka omistettaisiin vain suomalaiselle elokuvalle juhli tänä vuonna 15. toteutumistaan. Teemaohjaajaksi oli tällä kertaa valittu viime vuonna kuollut Erkko Kivikoski ja päävieraana nähtiin Vesa-Matti Loiri yhteensä kuuden elokuvan voimin.

Kivikosken neljä pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa esitettiin torstain ja perjantain aikana ja innokkaimmille oli tarjolla myös Kivikoskea käsitellyt seminaari perjantai-iltapäivällä. Sunnuntain ilmaisnäytöksessä esitetty Vesa-Matti Loirin Uuno Turhapuro (1973) oli varmasti yksi odotetuimmista näytännöistä.

Erkko Kivikoski ja elokuvakameran kevyt läsnäolo

Suomalaisen "uuden aallon" elokuvantekijä aloitti uransa 1960-luvulla. Tällöinhän suomalainen elokuva eli muutosten aikaa. Pienemmät elokuvayhtiöt nousivat esiin ja toivat mukanaan myös uusia tekijöitä. Fennada-Filmissä kamera-assistenttina aloittanut Kivikoski voitti ensimmäisestä lyhytelokuvastaan Tori (1962) hopeakarhun Berliinin elokuvafestivaaleilla vuonna 1963. Voitto aukaisi ovet myös pitkän elokuvan pariin.

Kivikosken ensimmäinen pitkäelokuva oli Kesällä kello 5 (1963). Sakari Toiviainen on luonnehtinut sitä impressionistisena kuvauksena nuorten suhteesta, jossa liikutaan niin toden, unen kuin haaveidenkin välillä. Telttailuretkestä alkavat tapahtumat johtavat miehen eksistentiaaliseen kriisiin, parin eroon ja onnettomuuden myötä takaisin yhteen.

Merkittävässä osassa Kivikosken alkutuotantoa ollut hetken tuntu ja todellisuus näkyvät hänen myöhemmässäkin tuotannossa, erityisesti elokuvassa Yö meren rannalla (1981). Kivikoskella keskeisessä roolissa olivat myös amatöörinäyttelijät, joita hän käytti 60-luvun alun näyttelijälakon vuoksi esikoispitkässään. Amatöörinäyttelijöiden pariin Kivikoski palasi uudelleen myös elokuvansa Laukaus tehtaalla (1973) kuvauksissa.

Uuno Turhapuroa ja paljon muutakin

Niin ikään amatöörinäyttelijänä aloittanut Vesa-Matti Loiri on itse sanonut ensimmäisen elokuvansa, Pojat (1962), sytyttäneen pienesti hehkuneen näyttelemisen kipinän ilmiliekkeihin. Sattumalta Mikko Niskasen elokuvaan päätynyt Loiri haki inspiroituneena Teatterikorkeaan, josta pitkä ja merkittävä ura suomalaisen elokuvan parissa lähti lopullisesti liikkeelle.

Pojat sijoittuu jatkosodan aikaiseen Ouluun, jonka läpi saksalaista sotaväkeä kulki matkalla rintamalle. Nuoret klopit ihannoivat sotilaita, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, etteikö heidän kanssaan olisi voinut käydä vähän salakauppaa. Elokuva on kuvaus sodan näkymättömästä läsnäolosta. Vaikka köyhyys tuntuu jokaisessa huushollissa, nuorten elämä on edelleen koulunkäyntiä, käytännönpiloja ja arkista ilottelua.

Viiden pojan jengin vanhin, Loirin esittämä Jake, on toisia poikia herkempi hankalan kotitilanteensa vuoksi. Loistosuorituksen tekevän Vesa-Matti Loirin koomikon elkeet paistavat vakavasta roolista huolimatta lävitse. Koomikon taakkaa hän saikin kantaa pitkään myös tehdessään rooleja, joista oli nauru kaukana.

Joel Lehtosen romaani Rakastunut rampa oli kiinnittänyt Loirin huomion jo Teatterikorkeassa, mutta kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin elokuva toteutui vuonna 1975. Loirin mukaan hänen roolisuoritustaan Sakris Kukkelmanina verrattiin perusteettomasti kaksi vuotta aiemmin syntyneeseen Uuno Turhapuron hahmoon.

Yleväaatteinen ja ylpeä, mutta fyysisesti auttamattoman epämuodostunut Kukkelman oli yhteisönsä pilkkaama usein sitä itse tajuamatta. Ohjaaja Esko Favénin mukaan teos on paljon muuta kuin kuvaus kansalaissodan jälkeisestä ajasta. Elokuvan vahva symboliikka viittaa Favénin vinkkelistä pikemminkin Joel Lehtosen reumatismiin, omiin subjektiivisiin ongelmiin ja identiteettikriisiin.

Loirin vahva tulkinta itsepetoksessa elävästä rammasta, joka haaveilee unelmiensa satuprinsessasta, mutta jonka löydettyään kohtelee tätä kuin koulutettavaa villieläintä, on samalla silmät avaava ja luotaantyöntävä kokemus. Sakris Kukkelman päätyy hirteen edelleen pitäen itseään tahrattomana ja muuta maailmaa turmeltuneena.

Kohti kuudettatoista vuotta

Suomalaisen elokuvan festivaali on jo vuosia tarjonnut suurelle yleisölle mahdollisuuden nähdä kotimaisen elokuvan helmiä suurelta kankaalta, jotka muutoin ovat olleet katsojien tavoittamattomissa tai Ylen kanavien aamupäivään ahdettuna ohjelmatäytteenä. SEF suo näille elokuville niiden suuresti ansaitsemaa näkyvyyttä, olkoonkin vain sitten kerran vuodessa.

Näillä näkymin klassikot nousevat näyttämölle taas ensi vuoden keväällä, jolloin ne toivottavasti saavuttavat yhä kasvavan katselijamäärän suomalaisen fiktioelokuvan juhliessa satavuotista taivaltaan. Tätä harvinaista tilaisuutta päästä näyttämään kunnioituksensa maamme vahvalle ja omalaatuiselle elokuvatuotannolle ei kannata jättää käyttämättä ensi vuonnakaan.