Katsojien tunteet koetuksella Tulio-kavalkadissa

Suuria tunteita, viipyileviä lähikuvia, liioitellun dramaattisia eleitä. Kohtaus uusimmasta saippuaoopperasta? Ei, vaan vastikään päättyneeltä Suomalaisen elokuvan festivaalilta, jonka tämänkertaisiin vetonauloihin lukeutui ohjaajalegenda Teuvo Tulio. Hänen töistään oli saatu esitettäväksi neljä elokuvaa, joiden melodramaattista tehoa testattiin turkulaisyleisöön kuluneena viikonloppuna.

Vuosituhannen vaihteessa edesmennyttä Teuvo Tuliota (1912-2000) pidetään yhtenä suomalaisen elokuvahistorian omaleimaisimmista ja hurjamaineisimmista ohjaajista. Latviassa vuonna 1912 syntynyt Tulio - oikealta nimeltään Theodor Tugai - ehti pitkän uransa aikana toimia näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, leikkaajana ja tuottajanakin. Hänet muistetaan erityisesti väkevistä melodraamoista, jotka herättivät katsojissa voimakkaita tunteita niin puoleen kuin toiseenkin.

Vasta 16-vuotiaana Tulio esitti pääosaa Valentin Vaalan ohjaamassa mykkäelokuvassa Mustalaishurmaaja (1929) ja saavutti mainetta "Suomen Valentinona" eksoottisella ulkonäöllään. Kohtalokkaasta rakkaustarinasta ei draamaa ja tunteiden paloa puuttunut, mikä tavallaan ennakoi myös Tulion myöhempää linjaa ohjaajana.

Festivaalilla esitettiin Mustalaishurmaajan lisäksi elokuvat Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Rakkauden risti (1946) ja Olet mennyt minun vereeni (1956). Tunnetuin näistä lienee Johannes Linnankosken romaaniin perustuva Laulu tulipunaisesta kukasta, joka yltää katsojamäärillään edelleen suomalaisten elokuvien kärkikymmenikköön. Festivaalin teemaan sopien Suomen elokuva-arkiston Turun sarja toi maanantaina näytille vielä Tulion viimeiseksi ohjaukseksi jääneen Sensuelan (1972), joka herätti aikanaan suunnatonta kohua avoimella eroottisuudellaan.

Melodraaman mestarin tehokeinot

Elokuvansa itse leikannut Tulio uskoi montaasin voimaan katsojien tunteellisessa manipuloinnissa. Montaasillahan tarkoitetaan leikkausta, jossa kaksi perättäistä kuvaa rinnastetaan toisiinsa uuden merkityksen muodostamiseksi. Esimerkiksi Rakkauden ristissä kuvataan ensin majakkasaaren yksinäisyydestä pois haikailevaa Riittaa (Regina Linnanheimo), minkä jälkeen kamera siirtyy taivaan sinessä kaartelevaan lokkiin. Pyrkimys olla "vapaa kuin taivaan lintu" välittyy katsojalle sen enempiä selittelemättä.

Tulion elokuvien runsas symboliikka johdattelee valpasta katsojaa tekemään päätelmiä tarinasta ja sen sanomasta. Rakkauden ristissä nuorta viatonta neitoa viettelevä mies tarjoaa tälle makeisia, joiden käärepaperissa on perhonen ja hämähäkki. Laulu tulipunaisesta kukasta taas kertoo sen kukkasin: pihlajanterttu on helposti poimittavissa, mutta piikikäs ruusu kuvastaakin haasteellisempaa naista.

Kahlitsemattomana ryöppyävä koski tai myrskyävä meri on usein esiintyvä elementti, joka symboloi niin intohimoa kuin kohtaloakin. Vain virran vietäväksi uskaltautuva tukkijätkä tai merimies voi kesyttää elämän suurimman mysteerin, naisen.

Myös musiikilla on osansa tunnelatauksen luomisessa. Mustalaishurmaajassa väkevä intromusiikki virittelee katsojan odottavaan tunnelmaan jo minuutteja ennen alkutekstien ilmestymistä. Olet mennyt minun vereeni -elokuvan jälkeen taas kuuluu kohtalokasta musiikkia vielä pitkään valkokankaan pimennyttyäkin. Myös elokuvien aikana musiikkia on käytetty tehostamaan tarinaa ja jouduttamaan juonenkäänteitä, kuten Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan kuuluisassa koskikohtauksessa.

Tunteita ja turmiota à la Tulio

Melodraaman kaavaan kuuluu myös tarkoituksellisen liioiteltu elehtiminen, kliseinen dialogi sekä pitkitetyt lähikuvat kasvonilmeistä, jotka heijastavat henkilöiden sisäisiä tuntemuksia. Kauniilla ja rohkeilla melodraaman tajuaan koulineista nykysuomalaisista Tulion pateettinen tyyli tuntuu välillä kummallisenkin tutulta. Hänen elokuvansa muistuttavatkin saippuaoopperoita häpeämättömässä tunteilussaan. Voi vain pohtia, mitä Tulio olisikaan saanut aikaan Kotikadun tai Salattujen elämien käsikirjoittajana.

Tosin televisiosta tuttua pinnallisuutta ja aiheiden keveyttä saa Tuliolta turhaan etsiä. Myös hän ammensi aiheensa tunteista, tuskasta ja turmiosta, mutta käsitteli niitä sellaisella intensiteetillä, että siinä on 2000-luvun festivaaliyleisöllä ihmettelemistä. Varsinkin elokuvissa Rakkauden risti ja Olet mennyt minun vereeni päähenkilöiden kamppailua kohtaloaan vastaan käsitellään niin antaumuksella, että katsoja nauliutuu tuoliin seuraavaa juonenkäännettä odottaen, tunteet asiaankuuluvasti pinnassa.

Mutta ei Tulionkaan draaman taju ollut pettämätön. Elokuvien aikalaiskatsojien reaktioista on turha spekuloida, mutta ainakin festivaalilla kollektiivisten tunteenosoitusten perusteella ihmisillä oli paikoitellen suuria vaikeuksia suhtautua ohjaajan taidonnäytteisiin vakavasti. Muutamat auttamattoman koomiset kohtaukset saivat yleisön nauramaan ääneen, varsinkin Laulussa tulipunaisesta kukasta.

Osittaisesta ajan patinasta huolimatta Tulion tuotokset ovat kuitenkin säilyttäneet viehätyksensä. Äänenlaatu on saattanut kärsiä vuosien saatossa ja toteutuskin voi näyttää paikoitellen kömpelöltä, mutta aiheiden kuvaus ei ole menettänyt intensiivisyyttään. Tarinat seksuaalisuudesta, rakkaudesta, raivoisasta mustasukkaisuudesta ja kuolemasta pysyvät iättöminä, vaikka yhteiskunnallinen tilanne ja naisten asema olisikin sittemmin muuttunut.

Ja mitä tahansa mieltä Tuliosta ollaankin, ainakaan hänen elokuvansa eivät jätä ketään kylmäksi. Sitä voinee pitää ohjaajan kestävimpänä saavutuksena.