"LUOVA HULLUUS VOITTAA KAUPALLISEN MENESTYKSEN" - festivaalivieraana Jörn Donner

Nopea vilkaisu Jörn Donneria hotelli Ateljeen auditorioon kuulemaan tulleeseen yleisöön riittää paljastamaan, että Donner on edelleen yksi suomalaisen vasemmiston ikoneista. Kukaan paikallaolijoista ei tunnustautunut kepulaiseksi, joita Donner pariinkin otteeseen pyysi poistumaan tilaisuudesta. Näin siitäkin huolimatta, että Donner luopui tunnustuksellisesta aatteellisuudesta jo kolmisen vuosikymmentä sitten. Donnerin ohjaamat elokuvat noilta ajoilta puolestaan ovat 1960- ja 1970-lukujen vaihteen poliittisen myllerryksen edelleen ajankohtaisia indeksejä, jalanjälkiä. Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin noista elokuvista kohutut Mustaa valkoisella (1968), Naisenkuvia (1970) ja Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Neljännestä samaan ruumiilliseen sarjaan kuuluvasta elokuvasta Sixtynine 69 (1969) nähtiin häveliäästi vain traileri. Donnerin myöhemmästä tuotannosta nähtiin lisäksi elokuva Miestä ei voi raiskata (1978).

Donner aloitti luentonsa täydelle salille tyylinsä mukaisesti toteamalla, että hän istuu vain siksi, koska mikrofoni on asetettu niin matalalle. Varsinaisen asiaan hän pääsi haukkumalla elokuvan rahoitusjärjestelmän Suomessa. Viimeisimmästä Jörn Donnerin ohjaamasta elokuvasta, Dirty Storysta (1984), on kulunut jo parikymmentä vuotta. Ohjaajana vaikenemisensa syyksi Donner ilmoitti, että ei halua alentua elokuvan rahoituksen etsimisessä "komiteaskabaan" vaan ilmaisee itseään mieluummin kirjoittamalla. Näin sanoi mies, joka sentään on moneen otteeseenkin toiminut myös Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana. Donner haikailee äkkiseltään yllättävästi patriarkaalisen tuottajan, jopa aikanaan manaamansa studiojärjestelmän perään. Nuorena miehenä 1950-luvun lopulla hän kuitenkin lähetteli synopsiksia suomalaisille studioille ja niiden elokuvaa suuremmille johtajille Toivo Särkälle, Risto Orkolle ja Mauno Mäkelälle. Studiot eivät olleet kuitenkaan kiinnostuneita, osasyynä Donner arvelee olevan, että auteur-teoria tuli Suomeen vasta myöhemmin. Lyhytelokuvia, jotka olivat näytännöissä tarpeellisia veronalennuselokuvia, Donner sentään pääsi tekemään jo 1950-luvulla. Näistä juhlilla nähtiinkin Donnerin herkkäpiirtoinen esikoiselokuva Aamua kaupungissa vuodelta 1954.

Pitkän elokuvan ohjauspuuhaan Jörn Donner pääsi vasta Ruotsissa 1963. Ruotsalaiset tuottajat etsivät sopivasti tuolloin uusia kykyjä. Donner ohjasi Ruotsissa yhteensä kolme pitkää elokuvaa ja ne tehtiin ohjaajalle miellyttävästi tuottajan rahoilla. Tuottaja-ohjaajan skitsofreeninen kaksoisrooli studiokauden jälkeisen ajan Suomessa oli hänellä vasta edessäpäin. Viimeinen Donnerin Ruotsissa ohjaama elokuva ei tuottanut eikä saanut laatupalkintoja, mutta myöhemmin sekin toi Donnerin mukaan omansa pois. Donnerin Ruotsin-kauden ohjaukset ja ensimmäinen Suomessa tehty elokuva noudattivat eurooppalaisen taide-elokuvan perinnettä, hänen oma elokuvakasvatuksensa oli kulunut italialaisen neorealismin ja Michelangelo Antonionin hengessä. Vaikka Donner onkin luopunut sosialistisista aatteistaan, hän korostaa nuoruutensa tapaan edelleen elokuvaa taiteena. Taiteelliset elokuvat ovat Suomessa edelleen marginaalisia, kuten vaikkapa Aki Kaurismäen työt, joita ihmiset menevät uteliaisuuttaan katsomaan korkeintaan ulkomailla saatujen palkintojen jälkeen. Uusi kaupallisesti menestynyt suomalaiselokuva, kuten vaikkapa Pahat pojat, on Donnerin mukaan vain suomeksi käännettyä Hollywood-estetiikkaa ja sellaisena se ei suomen kielestä sinänsä kiinnostumatonta Donneria liikuta.

Jörn Donner on mielestään enemmän orava kuin siili, sillä hän on kiinnostunut monesta asiasta ja hänen uransa on monitahoisuudessaan sen mukainen. Ohjaajantoimen ja elokuvakirjoittelun lisäksi kolmas Donnerin elokuvaan liittyvä ura on hänen tuottajantoimensa. Donner on yrittänyt tuottajana lähinnä auttaa ystäviään. Hän mainitsi esimerkkinä Markku Lehmuskallion, jonka "hyvinkin omituiset" elokuvat kuten Seitsemän laulua tundralta (2000) menestyivät ulkomailla taiteellisesti hyvin, mutta eivät Donnerin aprikoinnin mukaan olisi rahaa saaneet komiteoilta. Lehmuskallion Siperia-aiheisten elokuvien voi arvella saaneen sympatiaa Donnerilta myös siksi, että hänen isänsä Kai Donner oli tunnettu suomalainen Siperian tutkija, joka Lehmuskallion tapaan oli kiinnostunut etenkin nenetseistä. Kysymykseen suosikkielokuvastaan omassa tuotannossaan Donner ei ohjaustensa osalta suostu vastaamaan, tuottamistaan elokuvista hän sen sijaan mainitsee mieleisimpänään oppi-isänsä Ingmar Bergmanin Fannyn ja Aleksanderin (1982).

Kulttuuriteollisuudessa ja taiteessa on Jörn Donnerin mukaan paljon sellaista toimintaa, jossa joku aina piiloutuu toisen selän taakse. "On päätetty" -hengen ansiosta myös aina kauhistuttava keskinkertaisuus voittaa alaa. Donnerin näkemyksen mukaan suosio ei kerro laadusta. Tällöin ongelmaksi tulee tietysti sen määrittäminen, mikä kertoo. Joka tapauksessa laatu kantaa ajassa pitemmän päälle; Donner mainitsee vaikkapa Perkele! Kuvia Suomesta -elokuvansa esittämisestä jälleen Berliinissä dokumenttielokuvafestivaalilla. Yleisökysymykseen Aki Kaurismäen elokuvien laadusta Donner ei anna selvää vastausta, vaikka Kaurismäkeä tuntuu hahmona arvostavankin. Vaikka näkemykset taiteesta muuttuvatkin, vakioksi jää Donnerin mielestä laatu, "jonkinlainen yritys kuvata todellisuutta, joka poikkeaa kaikesta muusta". Luova hulluus voittaa Donnerin mielestä kaupallisen menestyksen. Silti kilpailu aiheista ja rahasta on hänen mukaansa taiteessakin hyväksi. Ei sentään kapitalismimielessä, Donner lisää ja jatkaa, että elämmehän kilpailuyhteiskunnassa, jossa kyllä kyynärpäätaktiikat saattavat onnistua turhan helposti.

Tehdessään vuonna 1967 elokuvaansa Mustaa valkoisella Donner muistaa kokeneensa itsensä lähinnä opettajaksi, Suomessa kun ei alan koulutusta liiemmin tuolloin ollut. Elokuvan seksikohtauksesta, jonka Donner miespääosan näyttelijänä teki Kristiina Halkolan kanssa, syntyi jokseenkin suuri kohu, jota epäiltiin aikanaan jopa Donnerin järjestämäksi mainostempuksi. Halkola haastoi ohjaajan oikeuteen kohtauksesta, jonka Donner vei harhaanjohtavasti loppuun toisen näyttelijättären kanssa. Donnerin mukaan kohtaus ei ole mitään nyky-Hollywoodiin verrattuna, Halkolasta vain oli tuolloin kehittymässä sekä puritaani että taistolainen. Vertaus nykyajan Amerikkaan ei sinänsä ole reilu, aikanaan ja omassa kontekstissaan kohtaus oli varmasti hätkähdyttävä eikä se kliinisyydessään muistuta uudemmankaan Hollywoodin tyyliä, vaan enemmänkin aikansa underground-elokuvaa. Muuten elokuva poikkeaa Donnerin aiemmista ohjauksista ennen kaikkea camp-henkisyytensä ansiosta. Ajan suomalaisesta henkisestä ilmapiiristä kertoo, että sitä ei laajemmissa piireissä sellaiseksi havaittu, 1960-luku oli täällä maantieteellisesti suppea ja iältään nuori.

Naisenkuvia oli Donnerin mukaan parodia seksielokuvasta, mutta ei sitäkään sellaiseksi tajuttu. Ja miksi olisi pitänytkään, Donner kun käytti elokuviensa seksimainetta myös avoimesti hyväksi niitä markkinoidessaan. Elokuvassa Donner esittää itseironisen kuvan itsestään pornoelokuvien tuottajana, siis siitä Donnerista, jonka ajan suomalainen mediajulkisuus näki ja joka poikkesi varmasti niin miehen itsensä kuin hänen kohuelokuvia edeltävään toimintaansa tutustuneiden näkemyksestä. Dokumentti Perkele! Kuvia Suomesta oli puolestaan henkisesti 1960-luvun kulttuuriradikalismin viimeinen voimannäyte. Donnerin toinen elokuvanelikko vuosilta 1968-71 antaa kuvaa omalla tavallaan ajan liberaalivasemmistolaisen kulttuuriradikalismin huipennuksesta körttiläishenkisen taistolaisuuden kultakauteen. Donner oli kuin Edvin Laineen esittämä savolainen maalaispappi Matti Kassilan festivaalilla näytetyssä elokuvassa Pastori Jussilainen (1955), toiselta puolelta heränneiden ja toiselta vaarallisen paljon maallistuneiden ympäröimänä. Ja aivan kuin fetsin päähänsä laittanut ja konjakkilasia kallistellut Jussilainenkin, Donner kallistuu perusluonteensa ja ehkä myös luokkataustansa takia laveamman tie puoleen. Donnerin polku mutkittelee elokuvayleisökadon jälkeen Ruotsiin, jonne Donner sanojensa mukaan lähti leipäänsä tienaamaan ja päättyi Ruotsin elokuvainstituutin johtajaksi.

Märta Tikkasen romaaniin perustuvan elokuvan Miestä ei voi raiskata lähtökohtana voi arvella olevan Donnerin halun todistaa suurelle yleisölle ja ehkä myös itselleen kykynsä tehdä vakava elokuva, jossa ohjaajan toistuvasti käsittelemä sukupuolten välisten suhteiden ongelmakenttä olisi nähty naisen näkökulmasta. Donner kun oli onnistunut tekemään elokuvillaan itsestään monien silmissä pellen, ja Naisenkuvien ristiriitainen korjausyritys oli vain pahentanut tilannetta eikä hänen toinen vuoden 1970 elokuvistaan, jo samaan suuntaan pyrkivä Anna, ollut menestynyt kovinkaan hyvin. Naishahmoon samastuminen onnistuu kyllä Donnerilta, mutta vain älyllisellä tasolla, sillä hänelle se on kuitenkin valinnan kysymys toisin kuin toiselle juhlilla esitellylle ohjaajalle, Teuvo Tuliolle, jolle se selvästi on ollut voimakas sisäinen pakko. Älyllisen pinnistyksen korostuminen tunnepuolen kustannuksella on tehnyt Miestä ei voi raiskata -elokuvasta poikkeuksellisen virtaviivaisen ja viileän Donner-elokuvaksi. Tajunnallisen ylenpalttisuuden ja energisyyden aikaansaama tyylillinen epäpuhtaus kun on ominaista sekä Tulion että Donnerin elokuville.