Rockin ruohonjuuritasolla, taiteilijamyyttiä työstämässä

Tänä vuonna kolmatta vuotta järjestetyn Rokumentti-festivaalin vetovastuun otti ensimmäistä kertaa Ilosaarirockista tunnettu Joensuun Popmuusikot ry. Elokuvafestivaalia vietettiinkin samanlaisessa hyväntuulisessa vaihtoehtohengessä mitä kesäistä esikuvaansa. Samalla rikki meni myös yleisöennätys, viittäkymmentä elokuvaa tuli katsomaan yhteensä 4450 kävijää.

Näistä viidestäkymmenestä festivaalielokuvasta enemmistö oli kotimaisen ohella etenkin yhdysvaltalaista alkuperää. Löyhänä teemana festivaali tarjoilikin oman näkemyksensä amerikkalaisen musiikkikentän diversiteettiin, sekä itse enemmän tai vähemmän introvertteihin ja eksentrisiin muusikoihin. Dokumenteissa liikuttiin toisaalta perinteisen kerronnan kronologiassa ja genrejen syklisyydessä, sekä toisaalta maantieteellisesti suuren maanosan sisällä. Jo dokumenttien valinnoissa piili ideologinen kannanotto valtavirran ja vaihtoehtojen välillä. Rokumentissa keskityttiin ala- ja vaihtoehtokulttuurien rikkauteen ja valtavirtaa sivutessa ote oli yleensä perin kriittinen.

Geografisia genrejä

Totutun ja perinteikkään murtamisesta on kyse Kill Your Idols -elokuvan (2004) dokumentoimassa, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen New Yorkissa syntyneessä no wave -tyylissä. Ohjaaja Scott Cary pyrkii vetämään suuria linjoja parin kolmenkymmenen vuoden takaiseen underground-kentän sekä saman kaupungin nykykuvioiden välillä. Dokumentissa toistuukin vahvana teemana musiikkityylien syklisyys, miten aikanaan tahallinen ja näennäisen tulevaisuudeton kulttuurihäirintä poikii pitkän jatkumon pioneeri-esikuvien pohjalta. Ääneen pääsevät muun muassa aikansa kauhukakara, Teenage Jesus & The Jerks -yhtyeessä vaikuttanut ja punkrockin konservatiivisuutta kakofonialla vastustanut Lydia Lunch sekä aikalaisensa aina Martin Revistä (Suicide) Michael Giraan (Swans). Dokumentaarisemman retrospektiivin jälkeen filmi heittäytyy poleemisempaan suuntaan tuoden mukaan sukupolvien välittäjäyhtye Sonic Youthin ohella joukon 2000-luvun alun nyky-yhtyeitä pohtimaan esikuviaan ja vaikutteitaan. Joidenkin kohdalla (Liars, Black Dice) yhteys no wave -liikkeeseen on ilmeinen, toiset bändit (Yeah Yeah Yeahs, Gogol Bordello) vaikuttavat poimittaneen haastatteluihin enemmänkin ohjaajan suosikkiyhtyeinä.

Vanhojen ja uusien tekijöiden rinnakkain leikattu pohdiskelu tuottaa herkullisia ristiriitoja. Lunchin johdolla no waven ensimmäinen polvi ilmoittaa musiikkinsa lähtökohdiksi sisäisen pakon purkaa itseään taiteen, väkivaltaisenkin ääni-ilmaisun kautta. Näin varttuneina sitten muistellaan nostalgisesti, miten silloiset ambitiot olivat enemmänkin pakottavan psyykkisiä kuin musikaalisia. Saman tien taas juuri nykyinen nostalgiaan ja vanhojen tyylien kierrätykseen perustuva revival-henkisyys, New Yorkissakin paljon jalansijaa vallannut, saa jyrkän tuomion – kuten nykymusiikki markkinapaineiden lamauttamana yleensäkin. Sukupolvierot ja vanhassa vara parempi -ajattelu siis vallitsee vankasti aikanaan ennakkoluulottomasti kenttää uudistaneidenkin ajattelussa. No wave -henkisen musiikin tulevaisuudennäkymiä kysyttäessä Kill Your Idols esitteleekin leikaten sarjan koomisia hiljaisuuden eleitä. Ja yhtä epämääräisiä ovat nykypolvenkin musiikintekijät. Selväksi käy, ettei nykyinen polvi ole yhtä avoimesti ideologinen kuin 1970–80-luvuilla – syvästi ironinen enemmänkin.

No wave -nihilismin jälkeen Amerikka-teemaa käsittelee kymmenen kertaa hilpeämmin dokumentti Danielson: A Family Movie (2006). Ja vaikka kyseessä on kristillinen yhtye ja ilmiö, ei elokuvassa niinkään naureta rock-hihhuleille vaan yksinkertaisesti hillittömälle kollektiiviselle meiningille. Filmin keskiössä on Daniel Smith ja tämän perheensä jäsenistä ja ystävistä perustama indiepop-yhtye Danielson Famile, joka esittää poukkoilevan ja ylipirteän musiikkinsa sairaanhoitajan asuihin pukeutuneena. Perhepiirissä musiikkiharrastusta on kuvattu videokameralla pienestä pitäen, joten ohjaaja J.L. Aronsonin ei ole tarvinnut materiaalin puutteesta kärsiä.

Yleisestikään uskonnollisiin aspekteihin ei ole suhtauduttu indie-kentällä yhtä umpimielisesti kuin esimerkiksi metallin tai punkin parissa. Danielson Familekin on psykedeelisessä ilmaisussaan lähellä esimerkiksi alkuaikojen The Flaming Lipsiä. Vertauskuva on herkullinen: toiset hakivat tuolloin inspiraationsa haposta, toiset Jeesuksesta. Mutta siinä missä happoveikot joko selvisivät kuiville tai katosivat kuvioista, dokumentti kuvaa miten Danielson Familen jäsenet hajoilevat hiljalleen onnellisesti omille teilleen perheitä perustelemaan ja kuinka johtohahmo Smith jatkaa sooloartistina, tehden uransa kehutuimman levyn vanhojen ystäviensä avustamana. Danielson-elokuvan erityisen kiinnostavaa antia on myös yhdessä sivujuonteessa kerrottu tarina Suomessakin arvostelumenestykseksi ja kulttisuosikiksi nousseesta Sufjan Stevensistä. Danielson Familen riveissä kiertueilla esiintynyt multi-instrumentalisti kun onnistuu kohoamaan kuin vaivihkaa indieväen suursuosioon ja sellaisiin myyntilukuihin, mihin itse Smithin perhepoppoo ei ikinä päässyt, saatikka pyrkinyt.

Far Off Town (2006) vie Yhdysvaltain etelävaltioihin, tarkemmin Nashvilleen. Road-henkinen dokumentti kertoo uusiseelantilaisen rock-muusikko David Kilgourin reissusta ja oleskelusta Nashvillessä levynsä nauhoituksissa. Mies lyö hynttyyt yhteen kantrikaupungin vaihtoehtoisempaa ja kokeellisempaa laitaa edustavan Lambchop-yhtyeen kanssa ja tutustuu pinnallisesti paikalliseen musiikkikenttään. Hajanainen ja haahuileva elokuva kärsii kuitenkin näkökulmastaan: Kilgour on täkäläisittäin tuiki tuntematon artisti, Lambchopia ei kuulla elokuvassa läheskään tarpeeksi ja muut esittelyssä mainitut artistit (Yo La Tengo, Will Oldham) sivuutetaan lähes kokonaan. Tylsänpuoleinen elokuva keräsikin yhden festivaalin pienimmistä katsojajoukoista.

Amerikan ohella Rokumentti teki selkoa mittakaavassa aivan vastakkaisen maan, Islannin, musiikkiympyröistä. Festivaali oli ehättänyt ottaa ennakkoa aiheeseen jo torstaina esittämällä taiteellisen kiertuedokumentin Sigur Rós – Heima (2007). Samasta teemasta jatkoi sunnuntainen Screaming Masterpiece (2005), ehdottomasti suuren kankaan ja äänentoiston vaativa, musiikkipitoisuudessaan runsas yleiskatsaus Islannin rock-kenttään. Dokumentti osoittaa, miten maassa ei sittenkään pyöri niin pieni piiri mitä median perusteella saattaisi kuvitella. Toki aimo osan dokumentinkin tilasta ja ajasta vievät – ansaitusti – juuri Sigur Rós ja Björk, mutta fasadin takaa poimitaan esille artisteja niin heavyn kuin hiphopinkin puolelta. Käytännössä Screaming Masterpiece jatkaa kuitenkin perinteistä tulkintaa, missä islantilaisten eteerinen musiikki yhdistetään saarivaltion eksoottisen karuun luontoon. Mystiikan purkamista estää myös se, miten islanninkielinen dokumentti esitetään ilman tekstityksiä, eivätkä artistit täten pääse selittämään työtänsä puhki ainakaan suomalaiskatsojalle. Tyytyminen on siis kiitettävän runsaisiin ja parhaimmillaan syvästi säväyttäviin, herkkiin musiikkiesityksiin.

Tee-se-itse -tie taiteilijaksi

Festivaalin ohjaajavieraista saksalainen Peter Sempel saapui Joensuuhun esittämään kaksi elokuvaansa, Motörheadin Lemmy Kilminsteristä kertovan henkilökuvan sekä 1980-luvun saksalaista underground-kulttuuria taiteellisesti lähestyvän Dandyn (1988). Parhaaksi elokuvakseen nimeämässään Dandyssä Sempel seuraa ja hengailee tuon ajan rappeutuneissa miljöissä Blixa Bargeldin (Einstürzende Neubauten), Nick Caven ja Nina Hagenin kaltaisten hahmojen seurassa, ja tulosta voi vain hyvällä tahdolla sanoa dokumentaariseksi. Kyse on enemmänkin levottomasta tutkielmasta, avantgardesta, jossa vallitsevat irrationaalisuus, dekadenssi ja ylipäänsä vahva symboliikka. Musiikkiesityksiä, tanssia ja silkkaa fyysistä ilmaisua yhdistelevä elokuva lähentelee häiriintynyttä videoinstallaatiota. Parhaimmillaan. Huonoimmillaan Dandy taas tuntuu kehnolta tekosyyltä Sempelin päästä esittelemään Egyptin ja Intian matkafilmejään ja kavereitaan.

Jälkisanoissaan festivaalilla Sempel selvitti lähtökohtiaan kuvaamiensa artistien ihailijana, ja sittemmin kollegana. Sempel korosti, miten kuka tahansa voi kameraan tarttumalla olla taiteilija itsekin, jos vain niin todella päättää ja toimii. Väitteen päivittääkin 2000-luvulle niin ikään Rokumentissa paikan päällä pistäytynyt parikymppinen amerikkalaisnuori Kyle Keyser. Miehen yhdessä kahden ystävänsä kanssa tekemä Stories From the Road (2003) oli Rokumentin elokuvista riemastuttavin ruohonjuuritason fanituksen tulos. Dokumentti kertoo hupaisan kotikutoisesti, miten Keyserin haaveet seurata amerikkalaislaulajatar PJ Harveyn Euroopan kiertuetta realisoituvat puoliammattimaiseksi kiertuedokumentin kuvaamiseksi.

Stories From the Road osoittautui piristävän anarkistiseksi dokumentiksi, sillä se kertoi enemmän tekijöistään kuin kohteestaan. Nuoret kohkaavat kameroiden ja kaljapullojen kanssa kuin interreilillä, ja yrittävät päästä henkilökohtaiseen kontaktiin itse artistin, PJ Harveyn kanssa. Valmiin elokuvan tämänhetkinen kohtalo on kuitenkin vähemmän hauska. Nuoret, kuvia kumartelemattomat tekijät ajautuivat kiistoihin artistin levy-yhtiön kanssa, joten filmi on tällä hetkellä laitonta kamaa levitettäväksi. Toivottavasti pätkä kuitenkin päätyisi vielä joskus esimerkiksi laajempaan nettilevitykseen, sillä filmillä on omat oivat ja koomiset ansionsa.

Taiteilijamyyttiä tulkitsemassa

Perinteisemmistä, artistikeskeisistä dokumenteista kiehtovin oli Stephen Kijakin Scott Walker: 30 Century Man (2006). David Bowien tuottama dokumentti rakentuu erään pop-historian varjelluimman ja aikoinaan jo unohdetun artistin, Scott Walkerin, uran ja nykyhetken ympärille. Aikoinaan 1960-luvulla Walker Brothers -yhtyeen nuorisoidolina läpi lyönyt laulaja loi sittemmin uraa sooloartistina, saavuttaen enemmän uskollista ja valistunutta yleisöä kuin varsinaista kaupallista menestystä. Hiljalleen täysin julkisuudesta kadonnut ja erakoitunut Walker teki kuitenkin äänekkäämmän paluun hiljattain, ja tuli myös Kijakin kameroiden eteen toissa vuonna uusimman, synkän ja avantgardistisen The Drift -levynsä äänitysten merkeissä.

Scott Walker: 30 Century Man toimiikin oivasti tarkoitustaan palvelevana henkilökuvauksena. Se käy artistia tuntemattomille kattavana esittelynä ja historiikkina, sukelluksena yhden kaikkien aikojen hienoäänisimmän ja kohtalokkaimman pop-laulajan tuotantoon. Walkeriin jo ennestään ihastuneille dokumentti avaa miehen ympärillä vellovaa taiteilijamyyttiä vieden samalla kulissien taakse, studioon seuraamaan uusimman teoksen syntyä. The Drift on minimalistinen, kaoottinen ja pelottavakin kokonaisuus, jonka äänityksissä muun muassa perkussiosoundeja tuotettiin hakkaamalla raakaa lihaa paljain nyrkein. Walker on kulkenut pitkälle 1960-luvun harmonioista, lievästi sanottuna haasteelliseen nykytuotantoon. Arkistomateriaaliin tukeutuen Kijak seuraa artistia vuosien varrella sekä hiljentyy kuulemaan, mitä Scott Walkerilla itsellään on sanottavana kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Fiktiivisemmän otteen artistimyyttiin ottivat festivaalin pääelokuvat, viimeisen festarinäytännön ennen virallista ensi-iltaansa saanut Joy Division -filmatisointi Control (2007) sekä Bob Dylan -mukaelma I’m Not There (2007). Edellinen on etenkin tunnelman ja tyylin juhlaa. Rock-valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana uransa luoneen Anton Corbijnin mustavalkoinen näkemys 1970–80-lukujen Manchesteristä luo hienot puitteet Joy Divisionin synkälle post-punkille. Filmin painotus on musiikkinäkökulman kustannuksella lähinnä yhtyeen laulaja Ian Curtisin elämässä, mikä on ymmärrettävää bändin surullisen historian tuntien. Kaikessa tunnelmallisuudessaan Control malttaa olla asenteellisesti neutraali teemojensa suhteen, eikä esimerkiksi lähde moralisoimaan aviorikoksella, saati glorifioimaan itsemurhaa.

Venetsian filmifestivaaleilla menestynyt I’m Not There ottaa riemastuttavan epäkorrektin ja luovan näkökulman niinkin arvostettuun ja kanonisoituun artistiin kuin Bob Dylaniin. Martin Scorsesen taannoisen Dylan-elokuvan jälkeen dokumentaarinen polku on jo tallattu, mutta ei ohjaaja Todd Haynes (Velvet Goldmine) ole Walk the Line -tyyliseen fiktiiviseen henkilökuvaankaan malttanut tyytyä. Tuloksena onkin konventioista poikkeava, limittäinen episodielokuva, joka kuuden eri näyttelijän ja roolihenkilön kautta pyrkii vapaasti tulkiten lähestymään Dylanin eri aikakausia ja identiteettejä. Vaikeaselkoisina esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Christian Balen näyttelemä 1960-luvun alun folk-Dylania esittävä hahmo tai Richard Geren rooli erakoituneena villin lännen Billy the Kidinä, Dylanin julkisuutta pakoilevia taipumuksia ilmentävänä hahmona. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Cate Blanchett sähkökitaran varteen ja mulkvistin maineeseen siirtyneenä 1960-luvun lopun Dylan -alter egona. Blanchett on roolityössään aivan suvereeni, ja viimeistään sen myötä elokuva lunastaa lupauksensa eriskummallisimpana artistielokuvana aikoihin. Haynes on tehnyt jotain hyvin omanlaatuista. Ei parodiaa, ei elämäkertaa, vaan hajanaisen ja hämmentävän, mutta myös tuoreen ja näkemyksellisen tulkinnan läpeensä representoidusta rock-henkilöstä. Loppuvuodesta Suomen ensi-iltaan saapuvan elokuvan nimi kannattaakin ottaa vihjeenä: itse todellinen Bob Dylan on suoraan läsnä elokuvassa vain sen ääniraidalla.