Yleiset teemat tämänvuotisilla Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla tuntuivat pysyttelevän tuttuun tapaan synkkinä ja masentavina. Negatiiviset tunnelmat käsittivätkin kiitettävästi lähestulkoon kaikki tarjolla olleet maanosat. Pedofiilitarinoita kerrottiin sekä ecuadorilaisen Sebastian Corderon Crónicasin että Amerikan indietä edustaneen Gregg Arakin Mysterious Skinin kautta. Pohjoismainen elokuva levitti puolestaan kankaalle mm. sodan turmelemaa ihmispsyykettä Susanne Bierin Brothersin muodossa. Hupi jatkui sittemmin aasialaisella hyvän maun rajoilla pelailulla, kun Takashi Miiken Izo ja Fruit Chanin Dumplings todistivat elävästi moraalittoman tappamisen monet muodot.

Avainelokuvista tähän ahdistavuuteen meksikolaisen Carlos Reygadasin ohjaaman Battle in Heavenin kertomus lapsenkaappauksesta ja elämään turtumisesta sulautuikin muitta mutkitta. Sen sijaan muu avainelokuvatarjonta ei yhteistä suurta linjaa löytänyt; tarjolla oli niin Hollywood-elokuvaa, huippuanimaatiota, luontodokumenttia kuin pikkubudjetin ihmiskuvaustakin. Myös mielialat vaihtelivat aina synkistelystä puhtaaseen komediaan, suurista suruista pieniin iloihin ja kaikkeen siltä väliltä. Yhteisenä nimittäjänä toimi kuitenkin avainantimien korkea taso. Mukana oli paljon jo tuttujen Rakkautta & Anarkiaa -konkareiden ja muiden nimekkäiden ohjaajien teoksia. Näiden väleihin mahtui silti myös pieniä onnistumisia, esikoisteoksia ja todellisia uusia yllättäjiä.

Jonkinlaisena miniteemana avainelokuvissa toimi tänä vuonna nuorten ja varsinkin kasvutarinoiden kuvaus. Yhtenä näistä esitettiin aiemmin Koppsin ja Jalla! Jalla!:n ohjanneen Josef Faresin uusin, Zozo. Elokuva on festivaaleillakin vierailleen miehen työnä poikkeuksellinen; se on vakava ja osaksi omaelämänkerrallinen tarina Libanonista sodan jaloista Ruotsiin pakenevasta pojasta. Samaa vaikean lapsuuden teemaa edustivat myös avainsarjan kaksi aasialaista edustajaa: japanilaisen Hirokazu Koreedan Nobody Knows ja kiinalaisen Gu Changwein Peacock. Nobody Knows on kertomus nuoresta pojasta, joka joutuu äitinsä lähdettyä pitämään huolta nuoremmista sisaruksistaan. Peacockin tarina kertoo puolestaan perheen taistelusta uuden yhteiskuntajärjestelmän vankeina. Elokuvien toisiaan sivuavat ongelmat ovat oikeita, ja siksi koskettavia – niin sopeutuminen muutokseen kuin omien unelmiensa uhraaminen yhteisen hyvän nimissäkin.

Myös amerikkalaisteinien ongelmat asetettiin tapetille, lähinnä maan indie-sarjassa. Näistä avainelokuvissa päti entisen musiikkivideo-ohjaaja Mike Millsin Thumbsucker. Teinipoika Justinin (Lou Taylor Pucci) elo on ongelmaista, eikä apua heru kotoakaan vanhempien itse ollessa vähintään yhtä pihalla. Justinin ainoaksi tukipilariksi muotoutuukin oman peukalon imeminen. Toiminta ei kuitenkaan lukeudu korrektiin käytökseen, joten se on kitkettävä pois – olkoonkin seurauksena sitten vaikka loputon korvikkeiden etsiminen. Teinin ajatusmaailman kuvauksena kyseinen indie-elokuva on harvinaisen realistinen ja aito; Justinin tuska löytää paikkansa maailmassa on käsin kosketeltavaa. Jonkinlaista amerikantautista "hyväksy itsesi" -tematiikkaa viljelee tämäkin teos, vaikka onkin selkeästi yksi festareiden positiivisista yllättäjistä. Mainittakoon vielä, että sivuosaileva Keanu Reeves on Justinin hampi-&henkilääkärinä parhaassa roolissa sitten My Own Private Idahon (1991).

Kokeilevan elokuvan sarjassa mahtipontisimmin potin kotiin veti vähemmän yllättävästi jo ennalta paljon kohistu Palindromes – eräänlainen kasvutarina kai tämäkin. Onni ja Storytelling-elokuvat ohjannut Todd Solondz ei tällä kertaa totisesti päästänyt katsojaansa helpolla. Se, elääkö meissä kaikissa nymfomaaneja pikkutyttöjä, suuria mustia naisia ja Jennifer Jason Leigh jäi vielä mietinnän päähän. Selväksi tuli sen sijaan ainakin, että pedofiilit rakastavat lapsia – ja ilmeisesti myös toisinpäin. Palindromes on kaikessa moraalisten raja-aitojen kaatamisessaan hillitön; mitä enemmän asialla on tabu-arvoa, sitä passelimpi ivan kohde se Solondzille on ollut. Uskonto, seksuaalisuus, vammaisuus ja kuolema asetetaan osaksi eriskummallista elämänkatsomusta ja hyvin sairasta huumoria. Kotona voikin sitten pysähtyä miettimään, mille oikein taas tulikaan naurettua.

Hyvänmielen elokuvat saattavat olla väliin harvassa, mutta niitä kannatti nytkin odottaa. Megalomaanisin avajaiselokuvakaartista lienee Monty Python -mies Terry Gilliamin fantasiaelokuva Grimmin veljekset. Välttämättä näillä festivaaleilla elokuva ei ollut täysin omassa elementissään; sen tavoitteena kun on puhdas viihde, vieläpä Hollywood-sellainen. Mutta tunne voittaa järjen – vai voiko salillinen fantasiaseikkailua katsovia ihmisiä olla väärässä? Taikuutta! Puujalkavitsejä! Monica Bellucci! Juonellisesta tyhjänpäiväisyydestäänkin huolimatta jo elokuvan visuaalinen näyttävyys riitti tämän kriitikon vakuuttamiseen. Suorastaan häkellyttävän satumaiset maisemat saivat jumalaiset Grimmin sadut heräämään eloon aivan toisella lailla, kuin elokuvan juoni yritti tehdä. Vaan eihän Gilliamilta sen vähempää odottaisikaan.

Positiivisella linjalla jatkoi suorastaan yllättävän suosion itselleen haalinut Pingviinien matka, joka oli yksi festivaalien hiteistä. Myös käsittämättömän sijan yhtenä Yhdysvaltain katsotuimmista elokuvista itselleen saanut Luc Jacquetin pingviinidokumentti tullee kaikkien sen festivaaleilla näkemättömien, kuten itseni, iloksi myös kotomaamme teattereihin joulukuussa. Kehutussa elokuvassa keskitytään kuvaamaan keisaripingviinien elämää pingviiniperheiden näkökulmasta vuoden eri vaiheina. Informatiivisuus ei peittyne taiteellisen ilmaisun jalkoihin, sillä sekä kuvaus, että musiikki näyttelevät elokuvassa suurta osaa. Laadusta ei ainakaan tässä suhteessa ole tingitty; musiikista kun vastaa Ranskan Björkiksi tituleerattu Emilie Simon.

Festivaalien ehdottomasti parasta antia edustaa jo aiemminkin R&A:ssa tuotantoaan esitelleen Kim Ki-dukin Rautakolmonen. Elokuva on hiljainen ja eriskummallisesti etenevä tarina miehestä, naisesta, tämän puolisosta, ja golf-mailasta. Tuttuun Ki-duk tapaan Rautakolmonenkin kuvaa tarkkaan yksinäisiä ja epätavallisia ihmiskohtaloita, tällä kertaa vain harvinaisen positiiviseen sävyyn. Kyseinen elokuva lienee sekä Ki-dukin hauskin että onnellisin elokuva koskaan. Se onnistuu paitsi koskettamaan, myös välittämään päähenkilöiden välisen jännityksen täydellisesti – ja lähes ilman sanoja. Ki-duk toimitti elokuvan maailmalle ennätysnopeassa ajassa. Syykin on selvä: suuria lavasteita tai erikoistehosteita ei tarvittu. Koska aikaa jäi ilmeisesti Rautakolmosen teon jälkeenkin, oli ahkeralla elokuvamiehellä festivaaleilla tänä vuonna myös toinen uusi elokuva, The Bow.

Yhdeksi sarjan tärkeimmistä elokuvista jo alkuspekuloinnin aikana nousi japanialaisohjaaja Hayao Miyazakin (mm. Henkien kätkemä) uusin anime Liikkuva linna, josta festivaaleilla esitettiin sekä originaali että suomeksi dubattu versio. Elokuvan alkuperäinen versio myytiin tiukasti loppuun heti alkuunsa, eikä lisänäytöksiä kovasta kysynnästä huolimattakaan herunut. Kaikeksi onneksi elokuva pyörähti kuitenkin tavalliseen teatterilevitykseen vielä festivaalien aikana. Henkien kätkemän tavoin Liikkuva linna poikkeaa aiemmista Studio Ghiblin elokuvista keskittymällä kuvaamaan itse tarinaa ja sen ihmissuhteita yhteiskunnallisen sanoman sijasta. Grimmin veljesten lailla seikkailuja, rakkausjuonia, hienoja vehkeitä ja hulluja linnoja hakeville animefaneille elokuva tarjoaa varmasti nautinnollisia hetkiä.

Viimeisenä avainhelmenä nostettakoon pintaan lähinnä käsikirjoittajansa Lars von Trierin nimellä ratsastava, Thomas Vinterbergin ohjaama Dear Wendy. Vaikka elokuva ei tekijöidensä mukaan ole sittenkään kannanotto Amerikan aseongelmia vastaan, ovat sen viittaukset aiheeseen selkeät. Elokuva kertoo nuorista pasifisteista, joiden intohimoiseksi harrastukseksi aseet nousevat. Se on myös miehen ja pistoolin välinen herkkä rakkaustarina. Maailmana toimii upea villilänsimäinen pikkukaupunki, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja on häilyvä, eikä oikeudenmukaisuus kulje nimellä laki. Loistavasta elokuvakokemuksesta on tässä tapauksessa kiittäminen niin taitavaa ohjausta, käsikirjoituksen nerokkaasti ivailevaa von Trier-asennetta kuin erinomaisia nuoria näyttelijöitäkin.

Festivaalien avainelokuvien tarjonnan runsaus ei pettänyt katsojaansa tänäkään vuonna. Valitsemisen vaikeutta sen sijaan ilmeni useampaankin otteeseen. Edellä mainittujen lisäksi avainelokuvina nähtiin tänä vuonna venäläistä elokuvaa edustanut Ilya Khrzhanovskyn 4, Shane Blackin veijarikomedia Kiss kiss, Bang bang, Fernando Meirellesin John le Carré-romaanifilmatisointi The Constant Gardener, Wim Wendersin amerikkalaisten terrorismipelkoa kuvaava Land of Plenty, Nick Parkin ja Steve Boxin kokopitkä Wallace&Gromit -animaatio Wallace&Gromit - Kanin kirous sekä Juan Pablo Rebellan ja Pablo Stollin argentiinalainen veljesdraama Whisky.

Aino Harvola

 © Film-O-Holic.com 06.10.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -